On hämmästyttävää, että masennusta pidetään näinä edistyksellisinä aikoina edelleen tabuna.
En minäkään toki tatuoi otsaani saaneeni sellaisen diagnoosin, mutta en siitä puhumista erityisemmin välttelekään. Kerroin esimerkiksi avoimesti tiimikavereilleni töissä, sillä pitkä poissaolo aiheuttaa väistämättä hämmennystä. Ymmärrän myös, että resurssivaje kuormittaa kollegoita, joten mielestäni oli ihan reilua kertoa syy pitkään poissaoloon.
Avoimuuteni jonkin verran kummastuttaa. Huomaan myös, että toiset arastelevat yhteyden ottamista (pelosta, että olen raskasta seuraa?) ja toiset haluavat suorastaan tirkistellä (vaikka muuten kuulumiseni eivät ole kiinnostaneet?). Tavallaan ymmärrän, mutta toisaalta hämmästelen tätä.
Olen kiitollinen, että lääkäri pysäytti minut
Ymmärrän nyt entistä laajemmin syy – seuraus -suhteita. Uskoisin, että kohdallani voimavarojen loppumiseen liittyy masennuksen rinnalla tai sen osana traumaperäinen stressihäiriö.
Bessel Van der Kolkin ”Jäljet Kehossa” -kirja, jossa käydään läpi traumaperäistä stressihäiriötä ja sen vaikutuksia, syitä ja parannuskeinoja, avasi silmäni. On aivan selvää, että vaikka sinänsä pärjään ihan hyvin arkielämässä traumojeni kanssa, traumaan liittyviä ihmisiä muistuttavat ihmiset, tai heidän laillaan käyttäytyvät ihmiset, laukaisevat liian lähelle tullessaan hälytystilan ja mikäli joutuu selviytymään heidän vaikutuspiirissään kovinkin pitkään, seurauksena voi olla loppuun palaminen tai masennus. Näin minulle kävi tuossa jokin aika sitten.
Masennukseen sairastuminen ei sen kummallisempaa ole kuin vaikkapa sairastuminen diabetekseen.
Kehossa pettää sellainen kohta, jota on sen sietokykyyn nähden eniten rasitettu.
Masennus on epidemia
Vaikka vastikään uutisoitiin, että Suomi on maailman onnellisimpia maita, en ole tosiaan yksin tämän sairauden kanssa. Olen törmännyt nyt kaikkialla artikkeleihin ja blogeihin, joissa puhutaan masennuksesta.
Yllättävän moni suosittu, ulkoapäin menevää ja menestyvän näköistä elämää elävä bloggari on sairastunut masennukseen. Nostan hattua niille supersuosituille bloggareille, ketkä ovat uskaltaneet rikkoa kuplan! Masennukselle kasvojen antaminen on tärkeää, jotta stigma siitä häviää.
Blogeista näitä tarinoita nyt luettuani toivoisin entistä enemmän, että ihmiset eivät arvostelisi ja tuomitsisi ihmisiä pinnallisten asioiden vuoksi.
Emme koskaan voi tietää, minkälaisia haavoja ja menetyksiä kenenkin taustalla on.
Raadollinen kommentti tai kiusaaminen voi aiheuttaa isoja vaurioita muutenkin kovia kokeneelle ihmiselle ja kuka haluaa olla vastuussa siitä, että tönäisee omalla suhtautumisellaan toisen kuilun reunalta alas?
Dare to be lightneer 
Nuorempi sukupolvi tuntuu olevan aika avoin. Itse olen syntynyt -75 ja uskallan kertoa sairastaneeni aikoinaan masennuksen, mutta paria muuta dg-lätkääni en ole valmis paljastamaan juuri kenellekään. Masennus ei hävetä. Kunpa ei tarvitsisi hävetä muutakaan. Jäljet kehossa on lukulistallani, mutta vähän pelkään, herätteleekö se jotain mörköjä minussa.
TykkääTykkää
Hei Liiolii! Totta, meitä nuoremmat ovat jollain tapaa avoimempia tai kenties jopa aidosti suvaitsevaisempia elämän monikirjoisuudelle. Jäljet kehossa oli mielestäni hyvin lempeällä tavalla oivalluttava kirja. Vaikka se itselleni tosiaan jollain tapaa räjäytti tajunnan ja teki välillä kipeääkin, koin oivallusten kautta, että enhän minä itse ole syyllinen kipuihini ja vajavuuksiini, vaan syy on ulkopuolella. Nyt, kun oivallan asioiden syy-seuraus -suhteita, vastuu on itselläni miten lähden kipujeni kanssa eteenpäin.
TykkääTykkää
Masennuksesta puhuminen on tärkeää. Minulla on itselläni kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka jos mahdollista, vielä toisella tavalla häiritsee elämänkulkua ja herättää epäilyksiä, leimaa. En asiaa piilottele, vaikka joudun jatkuvasti sen takia pätevyys- ja kätevyysarviointiin. Varmaankin työnhakukin on siksi vaikeaa: googlettamalla nimeni törmää avoimiin kirjoituksiini. Joku konservatiivi siellä kuitenkin valintoja tekee, eikä tämä ole plussa. Tuntuu kuitenkin tärkeämmältä puhua ja kertoa omaa tarinaa, ehkä antaen nuoremmille näkökulmaa. Itse nuorena sain seitsemän lääkettä: masennukseen, unettomuuteen, nukahtamiseen, kaksisuuntaisen tasaamiseen, ahdistuneisuuteen ja yksi näiden lääkkeiden sivuoireisiin. Tänään olen ollut lääkkeetön jo yli 19 vuotta, oliko kaikki siis tarpeen? No, kolme vuotta terapiaa oli tarpeen ja auttoi tunnistamaan jaksojen tulemisen ja menemisen.
Suvaitsevaisuus ja työelämän joustavuus nousevat arvoonsa, kun meikäläisiä alkaa olla enemmistö: työssäjaksamista tulee kehittää ihan eri tavoilla, kun kansansairaudet masennus ja bipolaarinen rynnivät mukaan tilastoihin avoimesti.
TykkääLiked by 1 henkilö
Työelämää todellakin pitää kehittää ja suvaitsevuutta lisätä. Minusta huolestuttavampaa on se, ettei ihminen ”reagoi” paineisiin. Terve mieli reagoi! Mulla meni aika pitkään ihan hurjissa paineissa, ennenkuin voimavarat loppuivat ja pään kestävyys petti. Olisi ollut tervettä ragoida aikaisemmin. Tämä vaikuttaa tulevaisuudessa työelämän mahdollisuuksiin, se on selvää. Olkoot sitten niin.
TykkääTykkää