Nyt seuraa tunnustus ja avautumisosio: olen herkkä arvostelulle. Tarkoitus ei ole täällä kovin henkilökohtaisuuksia jauhamaan ryhtyä, mutta tämä oivallus on oleellista sen kannalta, että vielä joskus kykenen löytämään Valoni uudelleen. Uskoisin myös, että tämä juttu voi koskettaa muitakin.
Olen herkkä sillä tavalla, että kommentit ja odotukset, joihin en kykene vastaamaan, jäävät kalvamaan alitajuntaan pitkiksi ajoiksi saaden minut tuntemaan alituista huonommuutta ja riittämättömyyden tunnetta. Tätä seikkaa itsessäni olen viime viikkoina tutkiskellut ja oivaltanut muutaman seikan.
Vaikutan ulospäin muiden mukaan vahvalta ihmiseltä ja ilmeisesti se saa aina tietyn tyyppiset ihmiset tahallaan tökkimään minua. Eipä niin, että arvostelu tai tökkiminen saisi minua järkyttymään, saati sitten ketään mielistelemäänkään. Siinä mielessä arvostelu ei siis minua liikauta. Se saa minut kasvattamaan muuria ympärilläni.
Muiden odotukset
Olen selkeästi tehnyt elämässäni isojakin ratkaisuja muiden odotusten pohjalta tai jättänyt tekemättä niitä muiden reaktioiden pelossa.
Skannaan alituiseen ihmisten mielentiloja, mikä on hyvin stressaavaa, koska nappaan helposti muiden levottomuuden, vihamielisyyden ja ahdistuksen itseeni. Olen myös asettanut muiden tarpeet edelleni, koska haluan, että kaikilla on hyvä olla. Kunnes sitten tulee vastaan raja, jossa hyväksikäyttöni alkaa olla piinallista. Ja siinä, missä vedän rajan, minusta tuleekin muiden silmissä hankala. Silloin minulle osoitetaan, että en taaskaan täyttänyt niitä odotuksia ja saan tuntea sen nahoissani.
Voin tunnustaa avoimesti, etten tule kaikkien ihmisten kanssa toimeen, mutta minusta se on ihan ok. Minua ei häiritse sekään, etteivät kaikki ihmiset pidä minusta. Ei tosiaan tarvitse tulla toimeen jokaisen kanssa, mutta asiallisesti täytyy kyetä kohtaamaan jokainen, joiden kanssa täytyy olla tekemisissä.
Kunnioitan ihmisten tilaa ja pystyn arvostamaan niitäkin ihmisiä, joiden reviirille en tahdo mennä tai joita en tahdo päästää omalle reviirilleni. Luonnollisesti odotan tätä myös muilta, mutta eihän se kaikkien osalta tosiaan niin mene.
Rumimmassa raakussa voi piillä upein helmi
Herkkyys arvostelulle on johtanut vuosien mittaan siihen, että olen supistanut itseäni ja elämänpiiriäni. Tähän on vaikuttanut toki myös muut kuormittavat tekijät elämässä.
Vaikka älyllisellä tasolla en antaisikaan arvostelun vaikuttaa itseeni, kehollisesti olen reagoinut arvosteluun jatkuvalla stressillä. Stressaan etu- ja jälkikäteen tilanteita, joissa joudun kohtaamaan odotuksia, joihin en kykene vastaamaan tai jos huomaan, että jollakulla tulee tarve yrittää ampua minut alas. Erityisesti ulkonäön arvostelu on kammottavaa, varsinkin kun olen joutunut olemaan arvostelun kohteena koko lapsuus- ja teini-iän. On hämmentävää, että vielä aikuisten ihmisten yhteisöissäkin törmää toisten ulkonäön arvostelemiseen.
Taannoin olin tekemisissä erään haastavan yhteisön kanssa ja jouduin vuorovaikutustilanteeseen, joka laukaisi minussa ensin valtavan stressin ja omalta osaltaan lopulta johti masentumiseen. Tunnistin tilanteessa ja erityisesti siihen liittyvissä ihmisissä tiettyä samankaltaisuutta lapsuuteeni kokemuksiin ja ihmisiin. En kyennyt suojaamaan itseäni.
Elämässäni on ollut muutama vastaava asetelma lapsuuden jälkeen. Niihin liittyy aina ihminen tai ihmisiä, joilla on tarve nokkia minua. Ja nyt tullaan siihen oleelliseen. Näistä muistoista muodostuu lopputuloksena helminauha, jonka kirkkain helmi taitaa olla juuri käsissäni.
Varhaisen vuorovaikutussuhteen merkitys
Olen alkanut oivaltaa, että herkkyyteni liittyy jollain tapaa juurikin varhaisen vuorovaikutussuhteen puutteisiin.
Elämästäni on puuttunut rakastava peili, jossa ihmisen taimi yleensä saa varttua. Vilpittömän ihailun ja rohkaisun sijaan olin jatkuvasti arvosteltavana ja moitittavana. Olen oppinut jo hyvin varhaisesta varomaan ja ennakoimaan ihmisten reaktioita.
Voi olla, että tätä joudun vielä penkaisemaan hieman syvemmälle, jos löydän sopivan terapeutin. Omiin lapsuuden kokemuksiin ja äitisuhteeseen kun kietoutuu nyt myös piinaava riittämättömyyden tunne omassa äitiydessäni. En pystynyt pelastamaan Valon Lasta vakavalta sairaudelta, enkä ilmeisesti olemaan äitinä riittävä Pikku Valollekaan.
Entäpä aika ennen syntymää?
En tiedä, onko olemassa entisiä elämiä, mutta mieleeni palaa erään tapaamani intuitiivisen näkijän sanat siitä, miten minun ei tulisi enää rankaista tässä elämässä itseäni, koska kaikki teot on jo sovitettu.
Kolahti, kun hän sanoi, että elämääni on vaikuttanut hyvin vahvasti varhainen kokemukseni siitä, miten minut on koettu jo kohtuasukkina vieraaksi, ehkä jopa vastenmieliseksi ja syntymäni mukana tulevaan elämänmuutokseen ja rajoituksiin syylliseksi. Voisiko tämä pitää paikkansa?
Tämä kohtaaminen intuitiivisen näkijän kanssa tapahtui monta vuotta sitten ja ilman, että hän tiesi varhaislapsuuteni kokemuksia tai ylipäätään suhdetta vanhempiini. Niin tai näin, se varhainen vuorovaikutussuhde on ollut mekaaninen ja jollain tapaa vihamielinen. Siitä minulla on omia muistikuvia jo muutaman vuoden ikäisestä.
Aina vanhemmat eivät kykene enempään. Se on tavallaan ihan ymmärrettävää, mutta se antaa sille pienelle viattomalle ihmisen alulle huonot eväät elämään. Olen tullut kiusallisen tietoiseksi siitä, etten saanut kovin hyviä eväitä elämää varten ja melkoista räpistelyä elämään opettelu on ollutkin.
Ehkä tässä liki puolivälissä elämää on vihdoin aika oivaltaa, että räpistelyn voi lopettaa ja riittää, että kelpaa hyvin itselleen. Silloin nimittäin ei tarvitse myöskään kipuilla muiden hyväksynnän ja arvostelun kanssa.
”Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle!”
Tommy Tabermann
