Parasta kesässä

Rakastan paahteista hellettä ja niitä on tänä kesänä vihdoin saatu sopivassa suhteessa perinteisempään Suomi-kesään.

Kuiva ja kuuma ilma on mun juttu. Se on kesässä parasta. Ongelmia jaksamisen kanssa tulee, kun kuumuuteen yhdistetään kostea ilma. Voisin kuvitella hyvin asuvani jossain eteläisessä Italiassa. Paahteinen Rooma ei ollut hullumpi kokemus.

Teimme tänä kesänä reissun pohjoiseen juuri silloin, kun siellä alkoivat huimat helteet ja palasimme takaisin helteiseen etelään monta ihanaa kesäyömuistoa mielessämme. Ihan parasta kesässä helteen lisäksi ovat kesäyöt ja auringonlaskut. Rovaniemen reissulla ei todellakaan maltettu ohittaa yhtään auringonlaskua ja niiden perässä juostiin kameran kanssa puolen yön tienoilla useampaan otteeseen.

Lapset nauttivat yöuinneista ja itse sain niistä reissuista muistoksi monta viikkoa kipunoivat mäkäräisen puremat. Mutta kaikki oli sen arvoista!

Reissun kohokohta saattoi kuitenkin olla ex-tempore rantautuminen räppiluolaan! Ei haitannut yhtään olla luolan vanhin bilettäjä, sillä Gangsta rap sai joka solun hyppimään musiikin tahtiin ja kummipoika piti huolen, että olimme nuorilta kolleilta turvattuja. Joku Roti Mafia yllätti meikäläisen ihan totaalisesti.

Tämän kesän jälkeen on hieman helpompi ottaa vastaan syksyn haasteet. Todellakin!
071918_8071918_11071918_21071918_22071918_29

Mainokset

Elämäniloa etsimässä – musiikki

Oletko koskaan ajatellut omaa suhdettasi musiikkiin syvällisemmin? Havahduin itse vastikään siihen, miten vahvasti musiikki vaikuttaa minussa. Se on tärkeä osa polkua, jossa etsin elämän iloa ja Valoa! Ei ole ihme, että musiikkia käytetään myös terapiassa, sillä se vaikuttaa ihmiseen kaikilla tasoilla (keho, mieli sielu):

  • älyllinen stimulaatio
  • emotionaalinen kokemus
  • kehollinen vaikutus resonanssin kautta
  • yhteisöllisyys
  • kulttuurisidonnaisuus
  • spirituaalinen taso

Haluaisin oppia soittamaan kitaraa, vaikka en koe olevani musikaalinen; rytmitajuni on melko kehittymätön enkä tunne nuotteja tai musiikkitermejä. Minulla on joku blokki pään ja kehon välillä. Tanssilliset jumpatkin ovat minulle piinaa, koska en kerta kaikkiaan osaa yhdistää eri kehon osien liikkeitä toisiinsa ja musiikkiin.

Lapsena soitin kyllä kosketinsoittimia korvakuulolta ja tunsin palavaa halua laulamiseen, mutta se into tapettiin viimeistään musiikin tunneilla laulukokeissa kun oli pakko laulaa luokan edessä yksin. Mikään ei ole niin jäätävää kuin lauluäänelle nauraminen.

Musiikin kuluttajana olen melko kaikkiruokainen. Rakastan niin klassista kuin  raskaampaakin musiikkia ja olen kiinnostunut mm. maailman musiikista, jazzista, kirkkomusiikista sekä elektronisesta musiikista. Suomi-iskelmä ei upoa, mutta Fado ja Argentiinalainen tango menee luihin ja ytimiin.

20170714_3

Ääni minussa – sinussa – meissä

Joogan mantralaulussa saan vihdoin laulaa ja tunnen, miten se hoitaa stressaantunutta kehoani. Äänen tuottaminen vaikuttaa niin kehoon, kuin mieleenkin. Mantralaulussa yhdessä tuotettu äänen väreily ja sen synnyttämä energia vaikuttaa väistämättä jokaisen huoneessa olijan kehossa.

Kirjoitin muutama vuosi sitten tekstin Pyhästä äänestä,  mantralaulamisesta, äänen resonanssista kehossa ja kosketuksesta siihen pyhään, mihin ääni meidät saattelee.

Kitaran soittamisen opiskelu viehättää minua siksi, että se olisi minulle jotain uutta. Jotain, jossa joutuisin käyttämään aivojani uudella tavalla ja ylittämään omat rajani. Lisäksi voin kuvitella, miltä tuntuu kun soitin soi minussa.

20161219_184659
20161219_184647_001

Musiikki on merkittävä osa ihmisyyttä

Ei ihme, että musiikilla on ollut ja on yhä niin vahva jalansija maailmassa. Musiikki liittyy kulttuuriperimään, mytologioihin ja sakramentteihin. Sen avulla on välitetty tietoa ja se on koonnut aina ihmisiä yhteen.

Musiikki on sielunhoitoa parhaimmillaan, enkä nyt tarkoita pelkästään uskonnollisessa merkityksessä vaan viittaan siihen, mitä kaikkea sana ”spirit” tarkoittaa. Musiikki koskettaa ja liikuttaa paitsi kehoa, myös meidän sieluamme.

Maailman ympäri musiikin siivin

Etsin tietoisesti uutta musiikkia. Aikaisemmin nappasin kirjaston musahyllyltä lainaan levyjä minulle uusista genreistä ja nykyisin surffailen Spotifyn ihmeellisessä maailmassa. On mahtavaa löytää musiikkia maailman laidoilta!

Erilaiset polut johdattavat usein mitä ihastuttavampiin löytöihin, kuten saamelainen moderni musiikki, Ukrainalainen metallimusa tai pomppumetallimusiikkia ja afrikkalaista musiikkia yhdistävä Etiopilalainen bändi.

Ilahduin suuresti vastikään törmättyäni Sam Yaffan Sound Tracker -sarjaan. En juuri katso telkkaria, joten tämäkin helmi on mennyt täysin ohitse. Sarja kertoo musiikillisen nomadin, Sam Yaffan, matkoista ympäri maailmaa eri musiikin tekijöiden ja musiikin syntypaikkojen luokse.

On tosi kiinnostavaa, miten musiikilla on sijansa ihan kaikissa kulttuureissa ja miten se yhdistää ihmisiä. Suosittelen katsomaan nähtävillä olevat jaksot Yle Areenasta. Kannattaa lukea myös Sam Yaffan kirjoitus siitä, mitä musiikki merkitsee hänelle.

28168582_10155546441919755_3027261828763495394_n
Hallatar Möysän musaklubilla

Keikoilla ja konserteissa

Käyn silloin tällöin keikoilla tai konserteissa. Loppukesästä kävin Savonlinnan Oopperajuhlilla kuuntelemassa Amorphista ja vastikään kävin doom metal -keikalla. Lähteminen on minulle usein työlästä, mutta paikalla ollessani viimeistään huomaan, miten tärkeää on käydä elävän musiikin keikoilla.

Törmäsin loppuvuodesta lehtiartikkelin perusteella uuteen kiinnostavaan bändiin ja kiinnostuksen herätti paitsi yhtyeessä soittavat muusikot, ennen kaikkea sen taustalla oleva surullinen tarina. Synkkä ja raskas musiikki on tullut elämääni vasta näiden kriisien myötä, mutta en synkistele sen kanssa. Päin vastoin! Kirjoitin siitä ja Hallattaren löytämisestä aikaisemmin blogissani täällä .

Muutaman kuukauden Hallattaren ja Trees of Eternityn luukuttaminen johti onnekkaaseen sattumaan, jossa lopulta sain paiskata kättä niin fanittamani Amorphiksen laulajan Tomi Joutsenen, kuin Juha Raivionkin kanssa.

Täytyy sanoa, ettei mikään keikka tai konsertti ole tehnyt minuun aikoihin yhtä syvää vaikutusta kuin tämä. Kiitos maailmankaikkeudelle, että sain sen kokea!

Lauluja kuoleman tuolta puolen

20171225_191238

Jos ei ole pimeyttä, ei ole valoa

Loppuvuoden ikävissä pyörteissä etsin paitsi tietä valoon takaisin, myös minulle niin rakkaan goottilaisen estetiikan lähteitä. Jälkikäteen vasta ymmärsin asioiden yhteyden, mutta palataanpa siihen vähän myöhemmin.

Olen aina viehättynyt goottilaisesta estetiikasta, pimeyden kauneudella leikittelystä ja vuosituhannen alusta lähtien myös tummasävyisestä musiikista. Viime vuosina tosin olen keskittynyt enemmän valoon ja unohtanut minulle rakkaan inspiraation lähteen, synkän estetiikan.

Kirjahyllyssäni on pitkään odottanut lukemistaan Gavin Baddeleyn ”Goth Chic, Johdatus pimeän puolen estetiikkaan” -niminen goottikronikka. Nyt oli sopiva hetki tämän lukemiselle ja sepäs olikin mielenkiintoinen luettava!

20170613_082058

Goth Chic – johdatus pimeän puolen estetiikkaan

Kirja esittelee paitsi 2000 luvun alun goottikulttuurin ilmenemismuotoja cypergooteista fetissiklubeihin, myös kauhuelokuvien historiaa aina mykkäelokuvista alkaen nykypäivän vampyyrisarjoihin, puhumattakaan 1740 luvulla syntyneen Markiisi de Saden tai sata vuotta myöhemmin vaikuttaneiden Edgar Allan Poen ja Baudelairen kaltaisten kirjailijoiden teoksista.

Alkusanat siivittävät hyvin matkaan:

Goottilaisessa estetiikassa ei ole kyse pelkästä alakulttuurista, synkkyyden ylistyksestä, arkkitehtonisesta suuntauksesta tai kirjallisuudenlajista. Goottilaisuus on filosofinen katsantokanta – maailmankuva, joka irlantilaisen kirjailija J. Sheridan Le Fanun teoksen nimeä lainaten ”heijastuu kuin synkässä peilissä”. Se on kielteisen ja käänteisen kosmos, jossa kaikki outo ja aavemainen on kotonaan ja jokapäiväisyys kammoksuttavaa. Sen syövereissä pimeyden pahaenteiset varjot saavat vastustamattoman viehätyksen ja turvallisen tavanomaisuuden hidas mätä vain ikävystyttää. Elämänjanan vastakkaiset ääripäät, seksi ja kuolema, viettävät häitään koko hurmaavassa irvokkuudessaan. Viattomuutta ja hyvettä vaalitaan vain neitseellisenä pergamenttina, johon synnin sinetit piirretään verenpunaisen ja sysimustan leveillä vedoilla.” 

Wau!

WP_20140628_00_01_24_Pro

Luovuus kumpuaa synkkyyden rajamailta

Synkkä estetiikka pelottaa monia ihmisiä. Siitä ei ole vielä kauan, kun raskaampaa musiikkia kuuntelevia pidetiin väistämättä hautakivien potkiskelijoina ja rikollisina tai vähintäänkin mielenvikaisina ihmisinä. Tänään on ihan normaalia, että työssä käyvä tavallinen insinööri tai lastenkodin johtaja diggailee metallimusiikkia.

Gootteja pidetään kuitenkin vieläkin kummallisina ja pelottavina. Eikä varmasti vähiten sen vuoksi, että gootti on todennäköisemmin introvertti kuin ekstrovertti. Taiteilijat ja muut boheemit oliot ovat kautta aikojen viehättyneet synkkyyden estetiikasta ja todennäköisesti he helpommin myös keikkuvatkin siellä synkän mielen rajamailla.

Jos puhutaan teini-ihmisistä, niin goottikulttuuri taitaa olla muuten niitä ainoita teinikulttuureita, johon liittyy ihan suoraan kirjallisuus ja taide eri muodoissaan!

Itselleni goottilainen estetiikka on vain osa elämän koko kirjoa. Se on vähän niin kuin värien maailmassa: ripaus vastaväriä saa värin hehkumaan. Valon merkitystä ei voi ymmärtää, ellei tunne myös pimeyttä.

20170805_172519

Until death do us apart

Kuolemaan liittyvä leikittely ei minuun uppoa. Olen menettänyt rakkaita ystäviä ja  perheenjäseniä aivan liian varhain.

Ymmärrän silti hyvin goottikulttuuriin liittyvän hautausmaa-aspektin. Olenhan jo lapsesta asti ollut itsekin viehättynyt hautausmaista ja hautakivien kertomasta historiasta. Hautakivien potkijat kuitenkin harvemmin taitavat gootteja olla.

Kuolema on osa elämää ja minulle se on arkirealismia, ei romantisoitava asia.

Matka valoon käy pimeyden kautta

Minua kosketti vastikään >> tämä artikkeli << jossa Swallow the Sunin ja Trees of Eternityn Juha Raivio kertoo koskettavasti kohtaamastaan vaikeasta tapahtumien sumasta ja kauniisti edesmenneestä vaimostaan:

”Aleah oli erittäin syvä, mystinen ja maaginen hahmo. Hän vaipui usein temppelihuoneessaan tuntikausiksi meditatiivisiin tiloihin kohdatakseen demoninsa ja pimeytensä. Toisinaan oli jopa erittäin pelottavaa nähdä, kuinka ihminen, joka hohti niin paljon rauhallista valkoista valoa, syöksyy täydelliseen pimeyteen demoniensa perään kuin palava lohikäärme kohdatakseen ja kukistaakseen ne silmästä silmään.”

Vaimonsa kuoleman jälkeen Raivio on tuottanut vaimonsa teksteistä musiikkia projektille nimeltä Hallatar. Uskomattoman vahvaa surutyötä.

Pystyn samaistumaan Raivion kokemukseen oman elämäni kautta, sieltä samasta lähteestä kumpuaa omakin Valoni. Luovuuden voimaksi en ole sitä osannut vielä ohjata. Matka pimeyden halki on jäänyt kesken, nyt on kohdattava se uudestaan. Kohti valoa!

Musiikkia kaikkeuden syövereistä

Olen kuunnellut viime aikoina paljon Hallattaren levyä ”No stars upon the bridge”, joka on kuunneltavissa sekä Spotifyssä että ladattavissa bandin sivuilla täällä. Levyllä laulaa lemppariyhtyeeni Amorphiksen Tomi Joutsen. Suosittelen kuuntelemaan, vaikka se alkuun saattaakin tuntua raskaalta matkalta. En tiedä, miten levy sinuun uppoaa, mutta itselleni se on erittäin puhdistava kokemus. Jos Hallattaren musiikki viehättää, niin tiedoksi että he tekevät Suomessa lyhyen kiertueen keväällä! Olin tästä uutisesta ihan super iloinen.

Samoin olen kuunnellut ”Trees of Eternityn viimeisintä levyä ”Hour of the Nightingale”, jossa Raivion edesmennyt vaimo Aleah laulaa. Suosittelen kuuntelemaan tätä ajan kanssa ja rauhassa, levy ladattavissa täältä. Synkkyys ja kauneus eivät ole niin kaukana toisistaan. Elämän syvyys ja arvostus löytyy tämän yhteyden löytämisestä.

20170805_161244
Tässä olen minä kesällä 2017 menossa kuuntelemaan Amorphista Olavinlinnaan