Paavolan tammi – road tripillä lasten kanssa

Palataan kesämuistoihin vielä hetkeksi!

Kuten jo aikaisemmin tuli todettua, minulle parasta kesässä on paahtava helle. Sitä tuli kesällä 2018 fiilisteltyä toden teolla – mutta samalla se vaikutti siihen, mitä jaksoi tai pystyi tekemään. Road tripit ilmastoidulla autolla onnistuvat lasten kanssa helteessäkin, toisenlaisia ovat ne omat hikiset muistot 70-luvulta automatkoista helvetissä.

Toiseksi parasta kesässä on ”Go with the Flow!” – elämän virran mukana, etukäteen suunnittelematta, hetkiin tarttuen. Eräänä kesäisenä päivänä virta vei meidät pohjoisen sukulaisten kanssa road tripille Tuusulan kautta kohti Lohjaa.

Armottomina Amorphis-faneina emme kuitenkaan olleet Joutsenen perässä, vaan Paavolan tammesta oli puhuttu jo muutamana kesänä. Tosin salaa ehkä hieman toivoin, että Tomi Joutsen tulisi sattumalta polulla vastaan…092018_23Paavolan tammesta on tullut hipsterivaeltajien ja Metsien Kätkemä -ohjelman myötä melkoinen julkkis. Se ei ole mikään ihme, sillä vaikuttavahan tuo reilusti yli 400 vuotias ja yli neljän metrin vyötärysmitan omaava tammi onkin.

Se on jotain, joka vai tulee kokea.

Eikä sen saavuttaminen vaadi kymmenien kilometrien rinkka selässä vaeltamista, vaan tennareillakin pääsee ja tärkein varustus tälle retkelle on kamera tai kännykkä, jolla voi tallentaa muiston muille somessa jaettavaksi. Kyllä. Nyt kuulun heimoon #paavolantammi.092018_22 092018_21Paikassa on jotain todella maagista.

Alueen historiaan en ole perehtynyt, mutta historian havinan, sielujen tanssin ja mahtavan energian paikalla kyllä tunsi.  Tammi seisoo yksinäisenä valtavat juuret ja oksat ympärilleen levittäytyen. Sen ympärillä, soveliaan etäisyyden päässä, on risuuntunut kuusikko, joka luo omalla tavallaan mystisen ilmapiirin tammen lähettyville.

Tammi on saavutettavissa osana luontopolkua pienen kävelymatkan jälkeen. Paavolan luontopolku itsessään on viehättävä ja pohjoisen asukeille eksoottinen kokemus.

Itseasiassa koko matka tammen luo pitkin Lohjan saaristoreittiä oli valtavan ihastuttava kokemus. Maisema muistutti paikoin Toscanaa omenapuuviljelmineen ja polveilevine maastoineen.

Voi rakkautta!
092018_20

Mainokset

Kaikki se mikä on

Napakka pakkanen ja loistava aurinko, jonka lämmön voi jo hangista hohtavan kylmyyden ohella aistia, ovat mieltäni kohottavia asioita. Elän auringosta, se on tullut todettua viime vuosina, jolloin ei ole juuri talvi- kuin kesäauringostakaan saanut nauttia ja olen tuntenut kutistuvani olemattomiin.

Tällä hetkellä koen orastavan toiveikkaasti, että olen pitkästä aikaa heräämässä siihen olemassaolon ulottuvuuteen, jossa olen eniten minä. Ei minulla mitään eksistentiaalista kriisiä ole ollut, vaikka olen viime aikoina pohtinutkin paljon eksistentiaalisia kysymyksiä.
20180305_093858 (2)
Olen pyrkinyt noudattamaan lääkärin kehoitusta tehdä asioita, joista nautin ja jotka ovat tuottaneet minulle aikaisemmin iloa. En minä ole unohtanut niitä asioita, enkä edes itseäni. Olen tässä vain unohtanut elää omaa elämääni ja olla läsnä minussa.

Huomaan selkeästi, että pelkkä oleminen tai nautintojen etsiminen ei tuota iloa. Iloa tuottaa tekeminen. Ei suorittaminen, vaan tekeminen.

Kiltin tytön syndrooma puskee pintaan

Tunnen sairauslomalla syyllisyyttä niistä hetkistä, jolloin jaksan ja elän. Jaksan käydä kävelyllä, jaksan leipoa, jaksan kirjoittaa, jaksan käydä näyttelyissä, mutta en kykene töihin! Mitähän ne työpaikalla tästä ajattelee? Somehan kuitenkin kertoo, mitä teen ja missä meen.

Se mitä ulkopuolinen tarkkailija ei tiedä on, että some kertoo vain ne tähtihetket. Ne hetket, kun jaksoin, tein ja menin. Suurin osa ajasta menee siihen, ettei ole virtaa. Siihen, kun on ryhtymäisillään. Siihen, kun huilaan vielä hetken.

Tekemistä seuraa nopeasti väsymys. Huolet aiheuttavat edelleen väsymystä. Mutta aamupäivisin minulla on virtaa ja huolet eivät rullaa jatkuvasti mielessä. Olen pyrkinyt käyttämään energian hyväkseni ja muutenkin yrittänyt kuunnella kehoni rytmiä.

Sopiva tekeminen ja sopivassa suhteessa lepoa selvästi palauttaa sitä hukassa ollutta energiaa. Toki tällä voi olla jotain tekemistä dopamiinitasoihin vaikuttavalla lääkitykselläkin. Alan ymmärtää, että vuosikausia kestänyt stressi ja superselviytyminen on saattanut oikeasti vaikuttaa aivokemiaan.
20180305_101442 (2)

Hoidan itseäni

Pyrin pitämään huolta päivärytmistä ja riittävästä yöunen määrästä. Sänkyyn menen noin kymmeneltä ja herään luonnostaan kuuden maissa. Ehkä nukun riittävästi, sillä aamulla en ole umpiväsynyt, vaikka tiedän  heräileväni pitkin yötä.

Pyrin pitämään huolta myös siitä, että ulkoilen päivittäin. Teen pitkiä ja lyhempiä kävelyretkiä ja yritän etsiä uusia kävelyreittejä. Uudet nurkat tarjoavat aina uudenlaista näkökulmaa, minkä olen jo aikaisemmin todennut lisäävän hyvinvointia. Kirjoitin siitä noin vuosi sitten tällä tavalla.

Pyrin huolehtimaan riittävästä, säännöllisestä ja sopivasta ravinnon saamisesta. Tässä minulla on eniten haasteita, sillä ruoanlaitto ei edelleenkään ole mieluista puuhaa ja kehoni menee helposti säästöliekille, jolloin en edes tunne nälkää. Ravinto on kuitenkin hyvinvoinnin ja aivoterveydenkin kannalta yksi tärkeimmistä asioista.
20180305_101830 (2)Tällä hetkellä hyväksyn sen, että nyt on näin. Tämä kuuluu tähän hetkeen. Olen jo aikaisemmin ymmärtänyt, että kriisejä vastaan ei kannata taistella vaan elämä on otettava kiitoksella vastaan sellaisena kuin se tulee.

Elämä muuttuu jatkuvasti. Kaikki se mikä on, se vain on. Omalla paikallaan ja omalla ajallaan. Kussakin ajassa ja ulottuvuudessa. Ja tulevaisuuksissa. Aivan kuten tuo yllä olevassa kuvassa oleva Lanupuistossa sijaitseva lempipatsaani, jonka syksyisen olemuksen voit nähdä tässä postauksessani.

Kahavilla – Kinuskilla

Pitkä eristäytymisen aika on ohitse! Vaikka olenkin introversioon taipuvainen, minusta on tosi mukavaa tutustua uusiin ihmisiin ja mikä sen mukavampaa, kun tavata ihmisiä kahvilassa keskustelun merkeissä.

Treffasin vastikään ihanan ”Twitter-sukulaisen” ihka ensimmäistä kertaa brunssilla Tuusulan Kellokosken ruukki-alueella sijaitsevassa Kinuskillassa. Minun olikin ollut tarkoitus poiketa Kinuskillassa jo pidemmän aikaa, joten nämä tärskyt sopivat kuin nenä päähän.

20170903_24

20170903_22

Joissain paikoissa on vaan ”sitä jotain”

Paikka lumosi minut täysin. Koko ruukkialue on todella viehättävän pittoreski ja olo on siellä hieman kuin ulkomailla lomalla ollessa. Mahtavaa, että tällaisia paikkoja löytyy, niitä valjastetaan uuteen käyttöön ja että niihin kerääntyy käsityö- yms. yrittäjiä.

Kannattaa tilanteen tullen aina poiketa tukemassa tällaisten alueiden yrittäjiä ostamalla tuotteita ja käyttämällä palveluita.

Kinuskilla on viehättävä ja havaintojeni mukaan tosi suosittu paikka. Suositusten perusteella varasimme jo etukäteen brunssille pöydän, eikä se ollut suinkaan hätävarjelun liioittelua. Olimme tosin paikalla jo heti kymmeneltä, kun enemmälti porukkaa alkoi tulemaan lähempänä puolta päivää.

20170903_20

20170903_6

Dekkaribrunssi!

Minusta oli todella kutkuttavaa, että brunssille oli keksitty oma teemansa; Dekkaribrunssi! Tutustuin etukäteen Kinuskillan nettisivuilla sen tarjontaan ja jo listaa lukiessa kuola alkoi valua leukaa pitkin.

Tarjonta osui makuhermooni ja en voi muuta kuin suositella. Nälkä ei jäänyt ja vaikka tarjolla oli runsaasti kasvisvaihtoehtoja, ei siellä raavaampikaan henkilö nälkäiseksi jää. Mitä tuumaat seuraavasta listasta:

Mangochutney (M,G)
Minttu-jugurtti (L,G)
Tomaattipesto (M,G)
Avokadodippi (M,G)
Hummus (M,G)
Harissamajoneesi (L,G)
Pikkelöidyt sinapinsiemenet (M,G)
lihapyörykät, polenta (L)
vihreät pitkät pavut (M,G)
Kurkku-meiramisalaatti… jne jne…

20170903_2320170903_1

Eikä tässä vielä kaikki. Kävin samana päivänä iltapäivästä Kinuskillassa uudestaan kahvilla vanhan ystäväni kanssa. Hän asuu ihan noilla nurkilla, emmekä olleet ehtineet tavata pitkään aikaan, joten kun olin kerran paikalla, sovimme tapaavamme. Ei ollut kyllä perinteisessä kahvilavalikoimassakaan valittamista, sillä ainakin cappuccino ja juustokakku olivat herkullisia. Kinuskillasta tuli kertaheitolla yksi lempikahviloistani.

Täytyy kyllä todeta näin sosiaalisen päivän ja mieltä virkistävän ympäristön jälkeen, että meissä naisissa on ihan huippu energiaa!

 

Informaatiotulva

Tiedostatko, miten valtavan tietotulvan ympäröimänä elät?

Minä tiedostan ja tunnen sen ajoittain jokaisella solullani ylikuormituksena. Ihan kohta pää räjähtää ja olo on pääsääntöisesti levoton. Boom!

Olen ehkä keskivertoihmistä enemmän kuormitettu tietotulvalla. Teen töitä ICT-alalla ja olen kiinnostunut viestinnästä, kommunikaatiosta ja sosiaalisen median ilmiöistä myös vapaa-ajallani. Some-häly ja uutisotsikot täyttävät arjen aamusta iltaan.

Välillä tuntuu, etten enää kestä informaatiovyöryä ja se hallitsee jokaista soluani ajattelinpa sitä tai en. Elämä on painottunut pään sisälle ja keho raahautuu mukana unohdettuna rauniona. Palautuminen on käynyt yhä haasteellisemmaksi, koska olosuhteet ovat vuosikausia muutenkin vaatineet jatkuvaa varotilassa olemista ja tiedon jäsentelemistä ihan oman turvallisuudenkin vuoksi.

kesä14 279.jpg

Aikaisemmin minua auttoivat meditaatio, hiljaisuuden retriitit ja jooga

Ne auttaisivat vieläkin, mutta tässä on iso MUTTA. Aikataulut, yksityiselämän haasteet ja taloudellinen tilanne (nämä kaikki yhdessä ja erikseen, yhtenä yhteisenä ongelmavyyhtenä) ovat estäneet minua ylläpitämästä näitä harrastuksiani. Helppo on sieltä puskista huutaa, että selityksiä, selityksiä vain.

En ole yksin ongelman kanssa. Tällä hetkellä informaation sävy ja tahti ovat entisestään tiukentuneet. Elämme jatkuvassa epävarmuuden, pelon ja alati kiihtyvän muutostahdin puristuksissa ja tämä ei jää kenelläkään epäselväksi, sillä ohjeita ja tietoa tulvii jokaisesta tuutista. Jotain on tapahtunut ihan muutaman vuoden sisällä, eikä varmaan vähiten siksi, että sisällöntuotannon ja some-onnistumisten menestysreseptejä käytetään tällä hetkellä hyödyksi paitsi kaikessa kaupallisessa toiminnassa, niin myös esimerkiksi sotateollisuuden ja politiikankin saralla.

Tiedon seulominen on hengissä pysymisen taito numero 1.

Tiedosta on tullut arkea hallitseva asia, eikä kukaan takaa, että lukemasi informaatio olisi edes totta. Olisiko aika pienelle informaatiopaastolle? Kirjoitin aiheesta myös tässä kirjoituksessa.

Jon Kabat-Zinn kirjoitti aiheesta jo vuonne 2005. Silkkaa faktaa, jonka äärelle jokaisen meistä kannattaa pysähtyä pohtimaan, mihin suuntaan haluamme omilla valinnoillamme yhteiskuntaa ja tulevaisuuttamme ohjata:

”Meitä pommittavat lakkaamatta informaatio, vetoomukset, aikataulut ja monenlaiset viestit. Asiat tulevat meitä kohti nopeasti, kiivaasti ja armottomasti. Ja lähes kaikki se on ihmisen aikaansaannosta, siinä on takana ajatus joka yhä useammin vetoaa joko ahneuteemme tai pelkoihimme.

Nämä hyökkäykset hermojärjestelmäämme vastaan stimuloivat meitä jatkuvasti ja herättävät halua ja kiihtymystä pikemminkin kuin tyytyväisyyttä ja tyyneyttä. Ne ruokkivat reaktioita pikemmin kuin kommunikaatiota, epäsopua pikemmin kuin sopusointua tai yhteisymmärrystä, omistushalua pikemmin kuin tunnetta siitä, että olemma kokonaisia ja täydellisiä sellaisina kuin olemme. Ja ennen kaikkea, ellemme ole varovaisia, ne ryöstävät meiltä ajan, ne ryöstävät hetkemme.

Jatkuvasti meitä puserretaan tai heitetään tulevaisuuteen samalla kun nykyhetkeemme hyökätään ja sitä kulutetaan loputtoman kiireen tulessa.

Kaiken tämän nopeuden, ahneuden ja ruumiillisen tunnottmuuden edessä meitä koulutetaan olemaan yhä enemmän päämme sisälllä, yrittämään päätellä miten asiat ovat ja pysyttelemään ohjaksissa sen sijaan, että tuntisimme, mistä todella on kysymys. Maailmassa, joka ei enää ole ensisijaisesti luonnollinen tai elävä, huomaamme olevamme jatkuvasti tekemisissä koneiden kanssa, jotka lisäävät ulottuvuuksiamme samalla kun mukaudumme etääntymään kehostamme tulemalla niistä riippuvaisiksi, olipa sitten kyse autoradioista, itse autosta, televisiosta makuuhuoneessa, tietokoneesta toimistossa tai yhä useammin myös kotona.

Elämäntapamme säälimätön nopeutuminen muutaman viimeisen sukupolven aikana on tehnyt keskittymisestä lähes kadonneen taidon. Tuota menetystä on lisännyt digitaalinen vallankumous, joka -ajattelepa vain muutama vuosi taaksepäin – on nopeasti löytänyt tiensä jokapäiväiseen elämäämme tietokoneiden faksien, hakulaitteiden, kännyköiden, kamerakännyköiden, digitaalisten kalentereiden, sylimikrojen, vuorokauden ympäri toimivan laajakaistan, internetin, wwwn:n ja tietysti sähköpostin muodossa. Kaikki nuo toimivat yhä useammin langattomasti, mikä vain vähän aikaa sitten oli saavuttamaton unelma, tieteiskirjallisuuden juttuja.

Kaikesta kiistämättömästä mukavuudestaan, käytännöllisyydestään, tehokkuudestaan, yhteensopivuudestaan, tietomäärästään, orngaisaatiostaan ja viihteestään huolimatta, ostamisen, pankkiasioiden hoidon ja viestinnän helppoudesta huolimatta, minkä digitaalinen kehitys on tuonut tullessaan, tämä jättimäinen teknologienen vallankumous, joka hädin tuskin on alkanut, on peruuttamattomasti muuttanut sen, miten elämme elämäämme, huomasimme sitä tai emme.”

Jon Kabat-Zinn kirjassa: Kehon ja mielen viisaus

Tässä vielä miettimään pistäviä ajatuksia kirjasta, joka on julkaistu 1998:

Erilaisten viestimien syytämä informaatiotulva estää usein näkemästä, mitkä kuulemistamme viesteistä ovat vastaanottamisen arvoisia, mitkä eivät. Uutisten suurkuluttaja kenties näkee ja kuulee vain epämääräisen informaatiomassan, joka vyöryy hänen ylitseen. Keskushermostoomme kohdistuvat viestit sävyttyvät useinkin vaatimuksiksi, jotka yrittävät viedä meiltä aikaamme tai rahojamme. Ne yrittävät muuttaa käyttäytymistämme viestin lähettäjän toivomaan suuntana.

Keskenään ristiriitaiset viestit ja vaatimukset repivät meitä eri suuntiin. Ristiriitojen paineessa koemme usein hobitti Bilbo Reppulin tavoin olevamme kuin liian pieni voinokare, joka on levitetty liian suurelle leivänpalalle.

***

Melun ja ärsykkeiden paineista on luontevaa etsiytyä hiljaisuuteen. Hiljaisuus on avara tila, jota kannamme sisällämme. Se ei tarkoita äänten puuttumista, vaan avautumista vastaanottamaan, kuuntelemaan.

Hiljaisuudessa emme sulje silmiämme ja korviamme, vaan pyrimme avaamaan ne, tulemaan mahdollisimman näkeviksi ja kuuleviksi ja olemaan kokonaan läsnä hetkessä ja tilassa, jota elämme.

(P.Rissanen)

Lainaukset kirjasta Hiljaisuuden etsijöitä, Ihmisiä Elämän perimmäisten Kysymysten Äärellä, Wsoy.

Virtuaalista

”Äiti, äiti, mä törmäsin YouTubessa sun videoon!”

Hämmentävä hetki. Niin. Kyllähän sen tietää, että kun on aktiivinen some-kanavissa, jälkipolvikin väistämättä törmää virtuaalisiin jalanjälkiin. Eksät ja eksien eksät, sukulaiset ja deitit voi helposti stalkata elämäämme muutamalla helpolla ranneliikkeellä. Verkon ja arjen rajapinnat ovat jo romuttuneet. Some on kuin kauppatori, osa kaupungin yleiskaavaa eikä enää mikään erillinen, pimeä, salainen sopukka.

Olen täysin tietoinen siitä, että kaikki, mitä nettiin laitan puolianonyymisti, on täysin yhdistettävissä ja henkilöitävissä. Itselläni ei ole mitään salattavaa; elämää on eletty, vihamiehiä ja ystäviä hankittu ja voisin täysin avoimesti kertoa koko elämäntarinani auki, jos siitä olisi jotain hyötyä jollekin. En silti halua tuoda kaikkea verkkoon, koska esimerkiksi kiukun ja pettymyksen hetket ovat hetkellisiä ja suruun liittyvät ajatukset ovat asiayhteydestä irrotettuna kaukana totuudesta.

Virtuaalisen avoimuuden rajat?

Usein ihmettelen, miten ihmiset uskaltavat kirjoitella lähestulkoon mitä sattuu – vieläpä muista ihmisistä. On aika helppo yhdistää ihmisiä toisiinsa. Joku tuntee aina jonkun ja ihmeellisiä yhteensattumia tapahtuu.

Jouduin tänään miettimään, kuinka suhtautua eräässä some-kanavassa esille nousseen  henkisen gurun ihannointiin. Olisiko minulla oikeutta kertoa kyseisen henkilön pimeästä taustasta, josta tulin taannoin tietoiseksi sangen luotettavan tahon kautta? Osallistuin keskusteluun sen osuessa kuitenkin vahvasti arvojeni ja harrastusteni ytimeen ja koin sietämätöntä halua ravistella keskustelua ja samaan aikaan kamppailin tiedon ja tietämättömyyden ristiaallokossa. Olisiko minulla oikeutta paljastaa salattua pimeää menneisyyttä, toisaalta voisinko keskustella asiasta neutraalisti vai syyllistyisinkö jopa valehteluun, kun en kertoisi mitä tiedän? Jätin kertomatta. Tietenkin!

Olen myös nähnyt sen, että kuka tahansa voi esittää verkossa mitä tahansa, eikä kaikki ole todellakaan sitä, miltä se näyttää. Toisaalta tarvitseeko niin edes ollakaan? Joskus törmää kritiikkiin siitä, että bloggarit feikkaa arkeaan. Ei kenelläkään ole velvollisuutta avata elämäänsä verkossa sen enempää kuin itse haluaa.

Jokaisella meistä on elämässä useampia rooleja

Ei sitä töissäkään välttämättä revi auki kivuliaimpia haavojaan, mutta jossain vertaisryhmässä identiteetti rakentuu vain niiden ympärille. Ystäville edustamme yhteistä historiaa ja harrastusryhmissä kosketuspinta usein rakentuu yhteisten mielenkiinnon kohteiden ympärille.

Jos näen ihmisestä aina kasvot, niin tunnistan hänet edestä. Jos sen sijaan katson aina jonkun selkää, en välttämättä tiedä miltä hänen kasvonsa näyttävät.

Somessa ja blogeissa mielikuva ihmisestä rakentuu sen varaan, mitä siellä itsestään jakaa. Tätä yksipuolisuutta moni kritisoikin, mielestäni aika turhaan. Verkko on vain yksi uusi ulottuvuus arjessamme. Se, että blogissa jakaa elämän kauniita pieniä hetkiä, siistiä kotia, onnistuneita leivonnaisia, luksuslaukkuja ja bloggareiden yhteisiä juhlia, ei ole feikkaamista.

Mielestäni on ihan ok, että verkossa ja etenkin blogissa pidättäytyy jakamasta yksityiselämän kipeimpiä kohtia. Toisaalta olisiko esimerkiksi tuon edellä mainitun henkisen gurun syytä kertoa pimeästä taustastaan, koska on kuitenkin ihmisiä, jotka tietävät ja sen aiheuttamista seurauksista tänäkin päivänä kärsivät? Ehkä rehellisyys toisi lisää uskottavuutta. Vahvistaisi, että mennyt on mennyttä, eikä onnistuneesti piilotettuna ominaisuutena kuoren alla purkautuakseen esille jossain yhteydessä, joissain yhteyksissä ja jonain päivänä.

Aitous on avain parempaan arkeen – virtuaalissakin

Itseäni viehättää aitous ja rosoisuus. Arvostan sitä, että ihmiset uskaltavat avata blogeissaan myös haavojaan. Olemme aina ulkopuolisia tarkkailijoita toisten elämässä, kunnioittakaamme sitä. Verkon kuplissa piilee sellainen vaara, että alamme uskoa harmonisen ja säröttömän elämän olevan mahdollista. Ehkä alamme tavoitella sitä itsellekin ja koemme epäonnistumisen ja tyytymättömyyden tunteita, kun emme osaa itse elää ilman hikeä, räkää, pettymyksiä, kiukkua, riitoja ja sotkuja — tai menneisyydessä tehtyjen virheiden kanssa. Tämä kaikki luo meille kaikille ihan valtavasti turhaa painetta!

Lisäksi se, että kuvittelemme olevamme perillä tuttavien elämästä some-päivitysten perusteella, on suorastaan vaarallista ja etäännyttävää. Kauempana asuvat ystävät ovat osin alkaneet etääntyä, koska elämäni näyttäisi somen kautta rakentuvan mielenkiintoisen työn, tapaamisten, tapahtumien ja gloorian ympärille. Etäällä asuva sosiaalinen turvaverkostoni on myös höllentynyt samasta syystä.

Eräs ystäväni hämmästyi, kun kerroin hänelle yksinäisyydestäni ja vastoinkäymisistäni. Hän oli rakentanut mielessään kuvaa, jossa uudet työn mukana tulleet kuviot ja taannoisen aktiivisemman joogaelämän jaksoni aikaiset tapahtumat ovat tehneet elämästäni täyttä, mielenkiintoista ja sosiaalisesti hyvin rikasta, ettei siinä ole enää tilaa ja tarvetta vanhoille ystäville.

Miten muka voisin kokea yksinäisyyttä?

Minusta tuntuu, että elämän lipsuessa yhä vahvemmin virtuaaliseen verkkoon, yhä useampi ihminen kokee tyhjyyden ja yksinäisyyden tunteita, mutta sitä ei uskalleta sanoa ääneen. Me kaipaamme lihaa ja katsekontaktia. Ihmisellä on aistit ja jokainen niistä kaipaa vastinetta. Virtuaalinen verkko ei pysty vastaamaan kuin vain muutamaan niistä.

Pitäkäämme kiinni siitä, mikä tekee meistä ainutlaatuisia; inhimillisestä ihmisyydestämme!
20160828_154708

Voimaantuminen

Pidän sanasta ”voimaantuminen”. Tiedän, että moni inhoaa sitä, koska sitä käytetään aika paljon erilaisissa yhteyksissä ja ihmiset tuntuvat saavan ylipäätään näppylöitä asioista, jotka pakottavat kääntämään katseen sisäänpäin ja ottamaan vastuun omasta hyvinvoinnista.

Siemen on sinussa!

Voimaantuminen merkitsee minulle juuri sitä, että löydän jälleen tieni sisäisen voiman, Valoni, äärelle, josta syystä tai toisesta olen päässyt erkaantumaan. Meidän jokaisen sisällä piilee ihan valtava voima, jonka avulla voimme löytää tasapainon ja hyvän elämän kaaoksellisen arjen keskellä. Olipa kyse sitten henkisestä tai fyysisestä jaksamisesta, palautumisesta, toipumisesta tai parantumisesta, meidän kehossamme on kaikki tarvittava valmius siihen.

Kiire, negatiivisten ihmisten ja asioiden vaikutus, jatkuva itseäni vastaan toimiminen, ulkoiset ja sisäiset paineet (jotka saavat yleensä vallan kiireessä, jolloin en ehdi pysähtymään riittävästi kuullakseni itseäni) sekä resurssien vaje vaatimuksiin nähden vie voimiani. Introverttina ihmisenä ylipäätään arki, joka toimii ekstroverttien ehdoilla ja ohjaamana, kuluttaa voimia. Pahimmillaan voimien ehtyminen johtaa sairastumiseen ja elämänliekin sammumiseen. Viime vuoden lopussa jouduin hyvin lähelle sitä pistettä.

Olen siinä mielessä onnekas ihminen, että olen löytänyt asioita, jotka voimaannuttavat minua. Voimaannun esimerkiksi kosketuksesta luontoon, kauniista ympäristöstä, selkeydestä, kävelystä, hiljaisuudesta, käsin tekemisestä, kirjoittamisesta, listojen ja ”unelma- ja strategiakarttojen” tekemisestä, lukemisesta, innoittavien ja inspiroivien ihmisten kohtaamisesta, kuuntelemisesta tai seuraamisesta. Esimerkiksi jotkin sosiaalisen median kanavat ovat toimineet minulle voimaannuttavina kokemuksina, koska sitä kautta olen saanut kosketuksen inspiroiviin ihmisiin ja asioihin. Ja sitä kautta vahvistusta tai uutta suuntaa ajatuksilleni.

img_7130

Mitä tarkoittaa voimaantuminen?

Voimaantuminen on sitä, kun ihminen löytää keinoja vahvistaa itselleen luontaisia taipumuksia arjen haasteista selviytymiseen ja löytää mielenkiinnon suunnata katsetta hieman eteenpäin, josta syntyy imu kohti huomista. Kyse on nimenomaan henkisestä vahvistumisesta, uskon ja luottamuksen syntymisestä sekä elämänliekin virkoamisesta. Tämä liittyy vahvasti itsetuntemukseen, mutta myös omaehtoisuuden tunteen lisääntymiseen; ”minulla on mahdollisuus parantaa asemaani tässä maailmankaikkeudessa”.

Meillä jokaisella on itsemme näköiset valmiudet, tavat ja keinot voimaantua. Introvertit ja ekstrovertit ihmiset esimerkiksi voimaantuvat eri tavoin: introvertti voimaantuu ajattelusta ja ekstrovertti vuorovaikutuksesta muiden kanssa. Pitää vain tunnistaa ja löytää oma tapansa. Pitäää luottaa siihen, että sitä vain tietää, mikä toimii omalla kohdalla. Tarvitaan toki halu tutkiskella itseään ja rohkeutta kokeilla asioita. Jos joku juttu ei tunnu hyvältä tai sen seurauksena ei ole hyvää oloa, niin siitä kannattaa luopua. Voimaantuminen ei välttämättä tapahdu mukavuusalueella, joten itseä pitää myös haastaa.

Nyt kun puhutaan paljon henkisestä kasvusta ja oman potentiaalin kasvattamisesta, moni ihminen on alkanut apinoimaan jonkin ryhmittymän toimintaa ja suorastaan suorittamaan jotain yksittäistä metodia, jonka avulla joku toinen on saavuttanut elämässään hyvän aseman ja olon. Joogassa, uskonnoissa, veganismissa, raakaruokailussa, biohakkeroinnissa, enkelihoidoissa ja Fitness -elämäntavassakin voi karahtaa karille. Tarinoita pettyneistä hurahtaneista saa lukea tämän tästä ja heidän kokemuksiaan käytetään sitten todisteena huuhaasta. Suorittamalla ei voi saavuttaa kestävää kehitystä. Luota itseesi, sinä tiedät, mikä tekee sinulle hyvää!

img_7124

Minun keinoni voimaantua tässä ja nyt

Nyt, kun olen ehkä jälleen elämässäni haasteellisempien aikojen edessä ja kuluttanut voimavarani loppuun, huomaan voimaantuvani erityisesti siitä, että otan irtiottoja sosiaalisesta mediasta ja ylipäätään käytän digitaalisia välineitä tietoisemmin.

Pidän huolta erityisesti seuraavista asioista:

  • Riittävä uni
  • Selkeä päivärytmi
  • Oikeanlainen ravinto (niin henkinen kuin fyysinenkin)
  • Riittävästi aikaa vapaalle ajattelulle
  • Riittävästi arkiliikuntaa (10 000 askelta vähintään)

Parasta just nyt

Ihan parasta ovat reippaat kävelyretket, joiden reittiä en mittaa tai suunnittele etukäteen. Annan vaistojen viedä, kuljen uteliaana eteenpäin, löydän uusia nurkkia arkiympäristöstäni. Joskus lyhyempi kävely riittää, mutta pyrin kuitenkin tekemään vähintään kerran viikossa pidemmän lenkin.

Koska asun kaupungissa ja kävelyreittini sivuavat taajaan vilkasliikenteisiä teitä, minkä äänet kuormittavat minua herkästi, kuljen usein luurit korvilla. Podcastit tekevät kävelylenkeistäni miellyttäviä paitsi äänimaailman, myös sen johdosta, että kyllästyn herkästi yksitoikkoisiin asioihin, enkä innostu lähtemään kävelylle, jos se tarkoittaa taas sitä samaa taloa, samaa mutkaa, samaa ylämäkeä…ja samoja ajatuksia.

Innostava podcast saa paitsi kävelemään pidemmän matkan ja unohtamaan yksitoikkoisen toiston, jota vakilenkit tarkoittavat, ne saavat ylipäätään lähtemään lenkille, koska tiedän, että saan ajatusnamia! Odotan seuraavaa mahdollisuutta paneutua podcastin maailmaan. Normaaliarjessa ei ole aikaa kuunnella pidempiä podcasteja ilman keskeytyksiä, joten kävelylenkit yhdistettyä podcasteihin on kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Tästä on tulossa myös rutiini, joita yllättävä kyllä rakastan, vaikka yksitoikkoisuus minua muuten kyllästyttääkin.

Teen välillä myös meditatiivisia kävelyitä, jolloin en kuuntele podcasteja, vaan annan omien ajatusten virrata, mutta siihen kaipaan ympäristöltäni pehmeämpiä ääniä, joita kaupunkiympäristö ei tarjoa.

Yritän tehdä postauksen minua innostavista podcasteista lähiaikoina. Onko sulla muuten suosikkipodcasteja?

Metsäretkillä

Metsä on minulle henkireikä. Olen aina rakastanut yhteyttä metsään ja puihin. Jo lapsena kävin lähimetsässä tekemässä majoja puihin ja olemassa niiden suojassa kurjaa maailmaa paossa. Metsä hoitaa niin mieltä, kehoa kuin sieluakin. Introvertille ihmiselle ihan elinehto!

Nuorena aikuisena etelään muutettuamme löysin metsät uudestaan. Täällä on oikeita satumetsiä, vanhoja, ikiaikaisia, toinen toistaan kiehtovampia metsiä. Soisen Etelä-Lapin risumetsien jälkeen olen nyt paratiisissani.

Lähimetsästä tuli minulle erityisen tärkeä raskaiden menetysvuosieni aikana. Kulkeminen vaihtelevassa maastossa tarjosi keholle liikuntaa ja mahdollisti stressin purkamisen. Hellepäivien tuoksut metsässä ja erityisesti sienisadon kerääminen oli mielekästä puuhaa noiden vuosien aikana. Yhteys luontoon parantaa.

En voi enää noin vain poiketa lähimetsään. Lempimetsäni entisellä kotiseudulla on ajomatkan päässä ja se on sitä paitsi raiskattu ja muutettu sorakuopaksi. Itkin pitkään menetettyjä sieniapajia, tuttuja puita, kiviä ja upeita suppia. Sorakuopan laajeneminen yhä suuremmalle alueelle ”metsässäni” kaiversi sydänalaa.

Sitten minäkin muutin maalta kaupunkiin ja minusta tuli ”metsätön”.

img_6888

img_6998

Muutaman hämmennysvuoden jälkeen olen laajentanut reviiriäni merkityille ja hoidetuille ulkoilualueille. Kaupunkipuistoihin ja -metsäkaistaleisiin.

Itseasiassa niissä kulkeminen on lapsen kanssa huoletonta ja mukavaa! Ajoittain toki joutuu kohtaamaan ihmisiä, jonottamaan tulipaikoille tai metsäpoluille. Se ei enää ole yhtä katastrofaalista kuin aikaisemmin. Ihmisethän tarjoavat mahdollisuuden tutustua hengenheimolaisiin! Yhteisöllisyyden kaipuuni on saanut uusia ulottuvuuksia. Olen jopa laajentanut metsäilyäni erilaisiin some-yhteisöihin ja käynyt retkillä minulle entuudestaan tuntemattomien, erilaisten ryhmien kanssa.

Ja mikä tärkeintä, olen näistä ulkoilualueista alkanut löytää nyt myös niitä etäämmällä olevia rauhallisempia kolkkia, omia nurkkia, uusia lempipaikkoja.

img_6951

img_7041