Jos etsii internetistä tietoa sanalla ”yksin oleminen”, hakuosumista loistaa rinnastettuina sellaisia termejä kuin ahdistus, pelko, epänormaalius. Se varmasti kuvaa hyvin sitä, miten ihmiset yksinäisyyden yleensä mieltävät.
Jungin mukaan ihmiset ovat persoonallisuudeltaan joko ekstrovertteja tai introvertteja ja toki tämä jonkin verran jakaakin ihmisiä niihin, jotka kaipaavat enemmän seuraa ja niihin, jotka viihtyvät yksin.
Jokaisen ihmisen tulisi kohdata yksin olemisen pelko, koska elämämme rakentuu ennenkaikkea meidän itsemme ympärille. Jos emme ole itsemme kanssa tasapainossa, ihmissuhteet tuppaavat perustumaan mm. riippuvuuteen — ei tasavertaisuuteen, vuorovaikutteisuuteen ja aitoon haluun jakaa paloja elämästä toisen kanssa.
Olen viihtynyt aina hyvin yksin. Jo varhaisnuoruudessa pidin itseäni yksinäisenä sutena, mikä johtui pitkälti siitä, että mielenkiinnon kohteeni ovat aina olleet poikkeavat paitsi lapsuuden perheeni, myös muun ympäristön ”normeista”.
En ole ahdistunut yksinäisyydestäni kuin satunnaisina hetkinä, jolloin haluaisi jakaa joitain asioita tai kaipaisi seuraa. Kyse ei ole siitä, etteikö ympärilläni olisi ollut ihmisiä tai että minua olisi ulkoapäin eristetty. Päinvastoin, seuraani on useinkin pyritty ja kanssani on haluttu tehdä tuttavuutta. Olen itse etenkin nuorempana vältellyt seuraa, koska en ole jaksanut kiinnostua yleisesti kiinnostavista asioista, kuten telkkariohjelmista tai julkkisjuoruista, voidakseni olla seurassa osallistuva.
Jossain vaiheessa elämääni yksinäisyyttä alkoi leimata ulkoapäin tulevat paineet ja määritteet. Siitä seurasi ahdistusta ja itsetunto-ongelmia. Ymmärrän oman kokemukseni kautta hyvin, että yksin olemiseen liitetään ahdistusta ja pelkoa. Mutta toisaalta myös tiedän, että näin ei tarvitsisi olla.
Aloin oman yksinäisyys-ahdistuksen motivoimana haastamaan itseäni ja hakeuduin erilaisten ihmisten kanssa tekemisiin. Se oli tarpeellista, jotta pystyin palaamaan takaisin itselleni tärkeisiin asioihin. Tie oli pitkä ja kivikkoinen; kohtasin paljon ristiriitoja ja huonoja ihmissuhteita. Niitä oli varmasti tarpeellista ja pakkokin kohdata ja olen kiitollinen kaikista kokemuksista ja niiden kautta tulleesta ymmärryksestä. Olen matkan varrella oppinut, kuinka tärkeää on kunnioittaa itseään, omia tarpeitaan ja pyrkiä pois ulkoapäin ohjautuvasta elämästä.
Ihan uutta minulle on sen sijaan elämä ilman parisuhdetta ja siitä seurauksena tullut toisenlainen yksinäisyys.
”Voi olla todellinen onnenpotku saada tutkia omia tarpeitaan ja halujaan ilman paineita täyttää ensin toisten tarpeet. Se voi olla myös mahdollisuus löytää syvällinen yhteys henkilökohtaiseen kasvuun liittyvän neljännen cakran kanssa. Jos ottaa yksinäisyyden rikastuttavana, mahdollisesti elämän muutavana kokemuksena, yksinolo voi olla myönteistä henkilökohtaisen kasvun aikaa.
Monet hakevat tukea ulkomaailmasta – yhteiskunnasta, kulttuurista tai ikätovereistaan – mutta useimmiten ratkaisut piilevät omassa sisimmässä. Yksin viietetty aika antaa tilaa pohtia omaa itseä ja käydä sisäistä keskustelua itsensä kanssa. ”
-Maya Fiennes, Täyttä elämää Joogalla, Wsoy-
Olen elänyt parisuhteessa 16 vuotiaasta asti. Jäin nuorena leskeksi pitkän nuoruuden suhteen jälkeen, mutta löysin uuden parisuhteen nopeasti. Nyt olen ollut ”uusiofuusion” jälkeen ilman parisuhdetta jo jonkin aikaa.
Koska olin tottunut parisuhteeseen, oli vaikeaa sopeutua yksin elämiseen, vaikka tuosta suhteesta vapautuminen olikin suuri helpotus. Se oli myös ennenkaikkea itsenäistyminen. Vastaan elämästäni ja arjestani yksin. Ja minä pystyn siihen! Tällä hetkellä kutsun itseäni ”Uusioimmeksi” ja olen siitä ylpeä!
Yksin oleminen on tällä hetkellä tärkeää ja eheyttävää. Läheisimmät ystäväni asuvat satojen kilometrien päässä, mikä toki ajoittain tekee yksin olemisesta yksinäisyyttä, jota ei aina haluaisi kokea. En koe enää kuitenkaan tarvetta rynnätä suinpäin rakentamaan ihmissuhteita saati parisuhdetta. Joogan myötä elämässä on käväissyt ja siihen rinnalle on tullut erinäisiä kohtaamisia ja ihmissuhteita. Saan jakaa minulle tärkeitä asioita sopivassa määrin. Saan myös tarpeellisen määrän ohjelmoimattomuutta ja vastuuttomuutta — yksinoloa sen lempeimmässä muodossa.
Pitkän sosiaalisen kauden jälkeen olen halunnut nyt parin viime vuoden ajan suorastaan vetäytyä yksin olemiseen, hiljaisuuden tilaan. Pidän sitä arvokkaana ja tärkeänä asiana. En koe tarvetta täyttää lapsettomia viikonloppuja ”elämällä”, josta voisi kertoa hauskoja tarinoita työpaikan kahvipöydässä tai joista saisi egolleen rakennusainetta. Nyt olen halunnut vain olla ja jäsentää kokemaani matkaa. Kaipaan lähinnä vain Hiljaisuuden Retriitille. Edellisestä on aikaa jo aivan liian monta vuotta.
”Nunnaelämäni” aiheuttaa joskus vitsailua työtovereiden suunnalta. Hiljaisuuden Retriitit Valamossa eivät välttämättä aukene ihan jokaiselle. Moni on sanonut, että ei edes uskaltaisi viettää viikkoa hiljaisuudessa, koska pelkää omia ajatuksiaan ja yksin olemista. Itselleni ne edustavat elämässä ehdottomasti ihanimpia kokemuksia. Jokainen Hiljaisuuden Retriittini on ollut voimaannuttava ja lisännyt rohkeutta Elää!
Olisi hauska kuulla miten Sinä suhtaudut yksinäisyyteen tai hiljaisuuteen. Saa rohkeasti kommentoida!
Ennen kuin mielikuvitus lähtee laukalle, niin kerrottakoon että hurvittelusta ei ole kyse, vaan sivistyneesti kahavilla käymisestä, mutta että oikein (oletetusti) vapaan miehen kanssa ja treffimielessä! Toisenkin kerran! Ja vielä uudestaan metsässä patikoinnin merkeissä.
Treffailut eivät ole siis olleet edes mielessäni viime vuosina.
Nyt kuitenkin oli pakko myöntää itselleni, että kuihdun ihmisenä ja naisena, jos en pysty enää koskaan kohtaamaan miestä potentiaalisena sieluntoverina ja kumppanina.
