Pyhä yksinäisyys

Yksinäisyys tiivistyy juhlapyhinä. Tässä on vietetty nyt useampi yksinäinen joulu, uusivuosi, pääsiäinen, vappu ja juhannus. Omista syntymäpäivistä puhumattakaan.

050418_17

Rakastan hiljaisuutta, rauhaa ja sitä, ettei tarvitse pingottaa jonkun toisen tarkkaan määrittelemän partituurin mukaan. Niitä pyhiä on takana myös ihan riittämiin (huh!). Ja tästä syystä olen nauttinutkin omasta ajasta ja mahdollisuudesta löytää omia tapoja viettää juhlapyhiä.

Mutta nyt, kun olen pahimman kaaosajan jälkeensä jättämän väsymyksen levännyt pois, yksinäisyys juhlapyhinä on alkanut vaivaamaan minua.

Jos tilanne ei muutu, näen elämänkaaren loppupuolellakin yksinäisiä juhlapyhiä, päiviä, joita ei oikeastaan ole. Päiviä, jotka valuvat elämän helminauhassa eteenpäin tasaisena, toisista erottumattomana massana. Ajatus siitä tuntuu kovin lohduttomalta. On toki helppo järjestää oman näköiset juhlapyhät, kuten viime jouluna ja nauttia siitä. En minä sillä, mutta kaipaan yhteyttä.

Tänä juhannuksena minun ei tarvinnut löytää yhteyttä yksinäisiltä metsäpolulta, vaan vietin sitä Menninkäiskorvaiseni kanssa. Kymmenvuotias vielä saattaa haluta viettää juhannuksen äitinsä kanssa ja iloitsen siitä.

Tämän vuoden keskikesä jätti minuun pysyvän jäljen. Siitä on tullut eloon heräämisen taitekohta. Fiilistelen ihmeellisiä tunteita, joita en ole saanut tai voinut kokea pitkään aikaan.  Elämä voi joskus mykistää ja hämmentää sekä ilahduttaa ja vahvistaa samaan aikaan.

050418_23

Juhlapyhiin tiivistyy koko elämänkirjo. Se, mistä on tullut ja minkä kautta on kulkenut. Mitä on matkalta mukaan jäänyt ja keille on olemassa.

Hyvään elämään kuulu se, että on olemassa muillekin kuin itselleen. Hyvään elämään kuuluu muistot, yhteisö, perhe, rakkaat. Yksinäisyys erityisesti juhlapyhinä on surullinen asia.

Mainokset

Ettei elämä jää elämättä – uusioimpiumpiosta ulos

Loppukeväästä, kun jouduin kuuntelemaan muutamia öitä kollikissan saatanallista mouruamista, kääntyi siinä pakostakin lopulta ajatus kiiman kamaluuteen ja parinmuodostuksen kompleksiseen maailmaan.

Samaan aikaan kuulin järkytyksekseni erään unelmaparin avioliiton purkautumisesta miehen siirryttyä yllättäen toiseen suhteeseen. Onko ihmistä luotu pitkiin yksiavioisiin suhteisiin ja miksi muutaman eron jälkeen keski-ikäiset ihmiset joko kyynistyvät tai ryhtyvät päättömään deittirumbaan?

Deittipalstoista mulla on sen verran kokemusta, että se on viimeistään romuttanut uskoni parisuhteisiin. Jos asuinalueeltani löytyisikin sopivasta ikähaarukasta vaikkapa 100 miestä, on näistä valehtelematta ainakin 50 naimisissa tai muunlaisessa parisuhteessa ja etsimässä seksiseikkailuja. Toinen puoli pitää sisällään just eronneita tai sitten niitä moniongelmaisia tapauksia.

Ajatus parinmuodostuksesta on itselleni ollut jo pidempään tosi kaukainen asia, mutta jotenkin tämä keväinen pohdintani herätti ja johti siihen, että ajauduin treffeille. Niin, minä, treffeille.

060418_12Ennen kuin mielikuvitus lähtee laukalle, niin kerrottakoon että hurvittelusta ei ole kyse, vaan sivistyneesti kahavilla käymisestä, mutta että oikein (oletetusti) vapaan miehen kanssa ja treffimielessä! Toisenkin kerran! Ja vielä uudestaan metsässä patikoinnin merkeissä.

Käyn toki silloin tällöin miespuolisten kavereideni kanssa kahvilla, mutta se on eri juttu kuin kahvittelu treffimielessä. Vai onko sittenkään?

Kun ottaa huomioon, että olen elänyt umpiuusioimpielämää monta vuotta ja niistä tätä edeltävistä treffeistä ei poikinut mitään muuta kuin typertynyt ja tyhjä tunne sydänalaan, niin onhan tämä nyt silti ennenkuulumatonta. Ja virkistävää!
060418_18Treffailut eivät ole siis olleet edes mielessäni viime vuosina.

Edellinen suhteeksi laskettava, sen kammottavan uusiofuusioavoliiton jälkeen, oli niin typerryttävä, että päätin silloin puolestani miesten saavan jäädä elämässäni historiaan. Deittiaddiktit ja harrastukseen deittipalstoilla pörräävät miehet ei vain ole se mun juttu ja todennäköisempi tulevaisuuden skenaario ihan oikeasti onkin viettää loppuelämä luostarissa.

Ajattelin pitkään, että elän uusioimpenä taatusti onnellisempaa elämää kuin surkeissa suhteissa tai kaihoten ”sen yhden oikean” perään. Ja siinä olen ollut osittain ihan oikeassa. Ne parin kesän takaiset treffit vain vahvistivat fiilistä ja samalla jotain oleellista ihmisyydestäni kuolettui.

Olen kaventanut elämääni, jotta minun ei tarvitse törmätä enää yhteenkään deittipalsta-addiktoituneeseen, rokki- tai riikinkukkoon, epävakaisiin tuuliviireihin tai moniongelmaisiin käveleviin aikapommeihin. Mutta valintani on tarkoittanut samalla myös ei potentiaalisen sielunkumppanin tapaamiselle, läheisyydelle ja kohtaamisille.

Ihmisten kohtaamiset ja vuorovaikutus ovat olleet minulle aina tärkeitä asioita, myös silloin kun olen elänyt elämässäni kaikista introverteinta vaihetta.

060418_22Nyt kuitenkin oli pakko myöntää itselleni, että kuihdun ihmisenä ja naisena, jos en pysty enää koskaan kohtaamaan miestä potentiaalisena sieluntoverina ja kumppanina.

Olen viimeaikoina tavannut aika paljon uusia ihmisiä erilaisissa yhteyksissä ja löytänyt elämääni myös uusia naisystäviä. Kohtaamisen tarve on siis jälleen osin alkanut toteutumaan tervehdyttävällä tavalla. Jos aikaisemmin vedin puoleeni hankalia, rikkinäisiä ja vahingollisia ystävyyksiä, tänä päivänä on ollut onni tavata valon tuojia. Sen lisäksi ihminen toki kaipaa kohtaamista, nähdyksi tulemista, kosketusta ja ajatusten vaihtoa kuitenkin myös vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Valo meissä syntyy vain kun olemme avoimia elämälle ja ihmisille. Se vaatii rohkeutta ja pettymysten sietokykyä.

060418_14

On ihan helkkarin mukavaa löytää itsestään jälleen piirun verran naista ja ihmistä, joka saattaisi vielä joskus sanoa kyllä maailmalle vaaleanpunaisten silmälasien läpi.

Otin riskin. Toivon tämän vahvistavan Valoani ja kasvattavan rohkeuttani kohdata elämä uudelleen.

Raskaansarjan velhomusiikkia

Urkumusiikki. Mitä sinulle siitä tulee ensimmäisenä mieleen? Kammottavaa pauhua ja kiduttavaa kakofoniaa. Ahdistavaa hautajaismusiikkia. Ajattelin itse joskus näin. Siksi ymmärrän, että ei ole ehkä kovin trendikästä tykätä urkumusiikista.

Urut on paljon enemmän!

Löysin sen äärilaidat ensimmäistä kertaa tajuttuani että itseasiassa lemppariyhtyeessä Deep Purplessa soi urut. Se ei ollutkaan pelkkä kansakoulun virsihanuri tai hautajaisten tunnelman siivittäjä.

Aikana, jolloin Spotify ei ollut arkipäivää, lainasin kirjaston musiikkiosastolta rohkeasti levyjä eri kategorioista ja seikkailin niiden myötä eri ulottuvuuksiin. Näin törmäsin paitsi Deep Purpleen, myöhemmin myös Kalevi Kiviniemen levyihin ja hämmästyin suuresti miten urut itseasiassa soivat. Sehän on hemmetti rikas ja suorastaan taivaallinen soitin! Parhaimmillaan hivelee sielua ja nostaa eri sfääreihin. Totta puhuen, kyllä sen kuunteleminen voi yhä ahdistaakin.

Maestro Kiviniemi

Kun Kalevi Kiviniemi konsertoi 1900-luvun loppupuolella (jestas miten tämä saa minut kuulostamaan ikälopulta kukkahattutädiltä!) silloisen asuinpaikkani Rovaniemen kirkossa, hankkiuduin kuuntelemaan häntä ja vaikutuin. Sen jälkeen Kiviniemen konsertit ovat kuuluneet kesäohjelmistooni, mikäli suinkin kohdalle on osunut.

Tänä kesänä sellainen osui kohdalle Hartolan kirkossa, jonne suuntasin ystäväni kanssa kulttuuriretkelle. Tällä kertaa minua musiikkia enemmän kuitenkin hämmästytti tuo kirkko. Miten voi pienellä syrjäkylällä olla näin mahtipontinen kirkko?

20170821_7

Urkujen velhosta vielä sen verran, että hänen ainutlaatuisuuttaan ei ehkä vielä osata ihan meillä Suomessa arvostaa. Hän on paitsi kansainvälisesti hyvin arvostettu muusikko, myös hyvin epätavallinen taiteilijapersoona, jolta voi odottaa mitä tahansa. Kulttuuripiireissä sellainen saattaa olla uhkaavan rebelliä, mutta minusta se on suurta rikkautta. Esimerkkinä mainittakoon Lahden urkuviikkojen poikkitaiteellinen, rohkea, rajoja rikkova ja ennennäkemätön Motorgan-show  (< tsekkaa mainos linkistä) vuonna 2013. Jota totta helvetissä olin kuuntelemassa!

Ehkä minussa tosiaan asuu kukkahattutäti ja kulttuuritantte. Saanen anteeksi, olenhan tosipuheessa myös jo ikäneito. Urut ja uusioimpi, sointuu niin kauniisti yhteen.

20170821_9

Kevät keikkuen tulevi

Vappu 2017 ei jää historiaan ainakaan ihanan kevätkelin johdosta, mutta omalla kohdallani tämä pidennetty viikonloppu on ollut hyvin voimaannuttava ja jää varmasti jonkinlaisena merkkipaaluna mieleeni.

Säätila, räntäsade ja myrskytuuli, ei minua juuri ole haitannut. Lapsivapaan johdosta minun ainoa suunnitelmani oli lähinnä lepo, eikä ajatuksissa ollut minkäänlaista pippalointia — tietenkään. Yksinäisyys tuntuu tällä hetkellä oikein hyvältä, eikä tässä uusioimpielämässä voisi vähempää kiinnostaa juhliminen.

Olen ulkoillut silloin, kun on ollut kirkkaampaa. Ulkoilusta saamallani energialla olen tehnyt siivouksen ja jatkanut tavaroiden lajittelua ja karsimista ja näistä vapauduttuani käyttänyt energiaani siihen, mikä valmistaa tulevaisuutta varten.

Oma suunta on alkanut vahvistua ja työasioihin liittyvät pettymykset ja ärtymys on haihtumaan päin. Olen tehnyt aktiivisesti työtä omien tunteideni kanssa ja palaveerattuani vastikään päälliköiden kanssa, tunnesidokseni pettymykseen katkesi. Se siitä. Toistaiseksi pyrin siis tekemään parhaani siinä työtehtävässä, joka myllerrysten jälkeen jäi käsiini ja suuntaan innostukseni, intohimoni ja energiani niiden aikaisemmin valitsemieni steppien ottamiseen.

IMG_7805-002

Ensimmäisenä steppinäni on valmistautuminen pääsykokeisiin. Ennakkomateriaalit sattuivat olemaan oikeasti todella mielenkiintoisia ja henkilökohtaisesti myös erittäin osuvia; Ilmarisen yritysvastuuraportti ja eräs Leading Passion -hankkeen tutkimusraportti! Tuo hanke on minulle tuttu ja kiinnostuksen kohteena jo jonkin aikaa. Pääsykokeissa minua huolettaa hieman matematiikkaosuus, mutta jos opiskelemaan pääsy karahtaa karille siinä, niin sitten on kai syytäkin.

Tavoitteena on nyt ensisijaisesti vanhan tutkinnon upgreidaus ja projektihallinnan-, palvelumuotoilun- ja ehkä mm. esimiestyöskentelyn valmiuksien hankkiminen. Jos en pääse opiskelemaan valitsemaani paikkaan, suunitelma B on jo olemassa ja itseasiassa se saattaa olla se todennäköisempi tulevaisuuden polkuni, mutta visioissani vasta tämän upgreidauksen jälkeen.

Se on kuitenkin aivan selvää, että innostamista tulen opiskelemaan tavalla tai toisella vielä tulevaisuudessa, sillä tulevaisuudessa haluan innostaa työyhteisöissä.

Yksinäisyys

Jos etsii internetistä tietoa sanalla ”yksin oleminen”, hakuosumista loistaa rinnastettuina sellaisia termejä kuin  ahdistus, pelko, epänormaalius. Se varmasti kuvaa hyvin sitä, miten ihmiset yksinäisyyden yleensä mieltävät.

Jungin mukaan ihmiset ovat persoonallisuudeltaan joko ekstrovertteja tai introvertteja ja toki tämä jonkin verran jakaakin ihmisiä niihin, jotka kaipaavat enemmän seuraa ja niihin, jotka viihtyvät yksin.

Jokaisen ihmisen tulisi  kohdata yksin olemisen pelko, koska elämämme rakentuu  ennenkaikkea meidän itsemme ympärille. Jos emme ole itsemme kanssa tasapainossa, ihmissuhteet tuppaavat perustumaan mm. riippuvuuteen —  ei tasavertaisuuteen, vuorovaikutteisuuteen ja aitoon haluun jakaa paloja elämästä toisen kanssa.

kesa14-242

Olen viihtynyt aina hyvin yksin. Jo varhaisnuoruudessa pidin itseäni yksinäisenä sutena, mikä johtui pitkälti siitä, että mielenkiinnon kohteeni ovat aina olleet poikkeavat paitsi lapsuuden perheeni, myös muun ympäristön ”normeista”.

En ole  ahdistunut yksinäisyydestäni kuin satunnaisina hetkinä, jolloin haluaisi jakaa joitain asioita tai kaipaisi seuraa. Kyse ei ole siitä, etteikö ympärilläni olisi ollut ihmisiä tai että minua olisi ulkoapäin eristetty. Päinvastoin, seuraani on useinkin pyritty ja kanssani on haluttu tehdä tuttavuutta. Olen itse etenkin nuorempana vältellyt seuraa, koska en ole jaksanut kiinnostua yleisesti kiinnostavista asioista, kuten telkkariohjelmista tai julkkisjuoruista, voidakseni olla seurassa osallistuva.

Jossain vaiheessa elämääni yksinäisyyttä alkoi leimata ulkoapäin tulevat paineet ja määritteet. Siitä seurasi ahdistusta ja itsetunto-ongelmia. Ymmärrän oman kokemukseni kautta hyvin, että yksin olemiseen liitetään ahdistusta ja pelkoa. Mutta toisaalta myös tiedän, että näin ei tarvitsisi olla.

Aloin oman yksinäisyys-ahdistuksen motivoimana haastamaan itseäni ja hakeuduin erilaisten ihmisten kanssa tekemisiin. Se oli tarpeellista, jotta pystyin palaamaan takaisin itselleni tärkeisiin asioihin. Tie oli pitkä ja kivikkoinen; kohtasin paljon ristiriitoja ja huonoja ihmissuhteita. Niitä oli varmasti tarpeellista ja pakkokin kohdata ja olen kiitollinen kaikista kokemuksista ja niiden kautta tulleesta ymmärryksestä. Olen matkan varrella oppinut, kuinka tärkeää on kunnioittaa itseään, omia tarpeitaan ja pyrkiä pois ulkoapäin ohjautuvasta elämästä.

Ihan uutta minulle on sen sijaan elämä ilman parisuhdetta ja siitä seurauksena tullut toisenlainen yksinäisyys.

”Voi olla todellinen onnenpotku saada tutkia omia tarpeitaan ja halujaan ilman paineita täyttää ensin toisten tarpeet. Se voi olla myös mahdollisuus löytää syvällinen yhteys henkilökohtaiseen kasvuun liittyvän neljännen cakran kanssa. Jos ottaa yksinäisyyden rikastuttavana, mahdollisesti elämän muutavana kokemuksena, yksinolo voi olla myönteistä henkilökohtaisen kasvun aikaa.

Monet hakevat tukea ulkomaailmasta – yhteiskunnasta, kulttuurista tai ikätovereistaan – mutta useimmiten ratkaisut piilevät omassa sisimmässä. Yksin viietetty aika antaa tilaa pohtia omaa itseä ja käydä sisäistä keskustelua itsensä kanssa. ”
-Maya Fiennes, Täyttä elämää Joogalla, Wsoy-

Olen elänyt parisuhteessa 16 vuotiaasta asti. Jäin nuorena leskeksi pitkän nuoruuden suhteen jälkeen, mutta löysin uuden parisuhteen nopeasti. Nyt olen ollut ”uusiofuusion” jälkeen ilman parisuhdetta jo jonkin aikaa.

Koska olin tottunut parisuhteeseen, oli vaikeaa sopeutua yksin elämiseen, vaikka tuosta suhteesta vapautuminen olikin suuri helpotus. Se oli myös ennenkaikkea itsenäistyminen. Vastaan elämästäni ja arjestani yksin. Ja minä pystyn siihen! Tällä hetkellä kutsun itseäni ”Uusioimmeksi” ja olen siitä ylpeä!

012

Yksin oleminen on tällä hetkellä tärkeää ja eheyttävää. Läheisimmät ystäväni asuvat satojen kilometrien päässä, mikä toki ajoittain tekee yksin olemisesta yksinäisyyttä, jota ei aina haluaisi kokea. En koe enää kuitenkaan tarvetta rynnätä suinpäin rakentamaan ihmissuhteita saati parisuhdetta. Joogan myötä elämässä on käväissyt ja siihen rinnalle on tullut erinäisiä kohtaamisia ja ihmissuhteita. Saan jakaa minulle tärkeitä asioita sopivassa määrin. Saan myös tarpeellisen määrän ohjelmoimattomuutta ja vastuuttomuutta — yksinoloa sen lempeimmässä muodossa.

Pitkän sosiaalisen kauden jälkeen olen halunnut nyt parin viime vuoden ajan suorastaan vetäytyä yksin olemiseen, hiljaisuuden tilaan. Pidän sitä arvokkaana ja tärkeänä asiana. En koe tarvetta täyttää lapsettomia viikonloppuja ”elämällä”, josta voisi kertoa hauskoja tarinoita työpaikan kahvipöydässä tai joista saisi egolleen rakennusainetta. Nyt olen halunnut vain olla ja jäsentää kokemaani matkaa. Kaipaan lähinnä vain Hiljaisuuden Retriitille. Edellisestä on aikaa jo aivan liian monta vuotta.

”Nunnaelämäni”  aiheuttaa joskus vitsailua työtovereiden suunnalta. Hiljaisuuden Retriitit Valamossa eivät välttämättä aukene ihan jokaiselle. Moni on sanonut, että ei edes uskaltaisi viettää viikkoa hiljaisuudessa, koska pelkää omia ajatuksiaan ja yksin olemista. Itselleni ne edustavat elämässä ehdottomasti ihanimpia kokemuksia. Jokainen Hiljaisuuden Retriittini on ollut voimaannuttava ja lisännyt rohkeutta Elää!

Olisi hauska kuulla miten Sinä suhtaudut yksinäisyyteen tai hiljaisuuteen. Saa rohkeasti kommentoida!