Siitä on kauan, kun olen viimeksi lukenut jotain todella ”kolahtavaa”. Jotain sellaista, jota olisi pitänyt lukea hitaasti, nautiskellen — makustella sanoja ja mielikuvia. Yleensä sellaista luettavaa minulle ovat olleet runot ja niinpä tälläkin kertaa. Suorastaan huikaistuin näistä sanoista: Hillankukat,punertuvat mättäät,elokuun mehevät tähkät.Niiden keskellä lahoavilla pitkospuillapysähdyn.Valo täyttää suon,sinun otsasi ja silmäsi,äiti.Ja nyt, kun maaliskuunoksilta tipahteleesulanut kuuraloputtoman pitkällä [...]
Dare to be lightneer 