Paavolan tammi – road tripillä lasten kanssa

Palataan kesämuistoihin vielä hetkeksi!

Kuten jo aikaisemmin tuli todettua, minulle parasta kesässä on paahtava helle. Sitä tuli kesällä 2018 fiilisteltyä toden teolla – mutta samalla se vaikutti siihen, mitä jaksoi tai pystyi tekemään. Road tripit ilmastoidulla autolla onnistuvat lasten kanssa helteessäkin, toisenlaisia ovat ne omat hikiset muistot 70-luvulta automatkoista helvetissä.

Toiseksi parasta kesässä on ”Go with the Flow!” – elämän virran mukana, etukäteen suunnittelematta, hetkiin tarttuen. Eräänä kesäisenä päivänä virta vei meidät pohjoisen sukulaisten kanssa road tripille Tuusulan kautta kohti Lohjaa.

Armottomina Amorphis-faneina emme kuitenkaan olleet Joutsenen perässä, vaan Paavolan tammesta oli puhuttu jo muutamana kesänä. Tosin salaa ehkä hieman toivoin, että Tomi Joutsen tulisi sattumalta polulla vastaan…092018_23Paavolan tammesta on tullut hipsterivaeltajien ja Metsien Kätkemä -ohjelman myötä melkoinen julkkis. Se ei ole mikään ihme, sillä vaikuttavahan tuo reilusti yli 400 vuotias ja yli neljän metrin vyötärysmitan omaava tammi onkin.

Se on jotain, joka vai tulee kokea.

Eikä sen saavuttaminen vaadi kymmenien kilometrien rinkka selässä vaeltamista, vaan tennareillakin pääsee ja tärkein varustus tälle retkelle on kamera tai kännykkä, jolla voi tallentaa muiston muille somessa jaettavaksi. Kyllä. Nyt kuulun heimoon #paavolantammi.092018_22 092018_21Paikassa on jotain todella maagista.

Alueen historiaan en ole perehtynyt, mutta historian havinan, sielujen tanssin ja mahtavan energian paikalla kyllä tunsi.  Tammi seisoo yksinäisenä valtavat juuret ja oksat ympärilleen levittäytyen. Sen ympärillä, soveliaan etäisyyden päässä, on risuuntunut kuusikko, joka luo omalla tavallaan mystisen ilmapiirin tammen lähettyville.

Tammi on saavutettavissa osana luontopolkua pienen kävelymatkan jälkeen. Paavolan luontopolku itsessään on viehättävä ja pohjoisen asukeille eksoottinen kokemus.

Itseasiassa koko matka tammen luo pitkin Lohjan saaristoreittiä oli valtavan ihastuttava kokemus. Maisema muistutti paikoin Toscanaa omenapuuviljelmineen ja polveilevine maastoineen.

Voi rakkautta!
092018_20

Mainokset

Kahavilla – kesämuistoissa Kellokoski

Eräänä ihanana loppukesän päivänä vietimme mukavan päivän Kellokoskella sukulaisperheen kanssa. Muistin retken, kun tsekkasin pitkästä aikaa kameran muistikortin ja löysin reissun kuvat. Ihana tuulahdus kesämuistoista.

Kellokosken Ruukin alueella sijaitsee yksi lempikahviloistani ja halusin näyttää pohjoisesta saapuneille vieraille sekä kahvilan, että ruukin aluetta muutenkin. Lahden seudun nähtävyydet oli nähty jo moneen otteeseen, joten tuli tarve laajentaa hieman reviiriä.

En voi olla yhä kehumatta Kinuskillaa, koska se tarjoaa herkkuja jokaiselle aistille. Visuaaliselle ihmiselle kahvila ja sen ympäristö on jopa säädyttömän kutkuttava kohde.

Lapsetkin tykkäsivät, eikä vähiten mahtavien kakkupalojen ja retrojen sohvien vuoksi.

Kellokosken ruukin alueella on muutenkin paljon katseltavaa.

Valitettavasti koski oli jonkinlaisessa remontissa vierailumme aikana, emmekä päässeet ihailemaan sen juoksua, minkä varjolla lapset sinne alun perin houkuteltiin.

Haluan tarjota lapsille palasia historiasta ja kulttuurikokemuksia, jätän ilomielin hurlumhein ja pommppulinnoihin roudaamisen lasten elämään kuuluville muille osapuolille.

Onneksi alueella oleva museo kiinnosti lapsia ja tosiaan Kinuskillan kahvilahan se veti lopulta potin kotiin.

Näistä hetkistä jää jälkiä.

092018_7

Pyörittyämme aikamme Ruukin alueella, tulin kertoneeksi alueella olevasta mielisairaalasta ja sen puutarhasta, joka kuulemani mukaan vallan ihastuttava.

En ollut itse aikaisemmin käynyt siellä, joten ei ollut vaikeaa myöntyä lasten toiveeseen päästä katsomaan Kellokosken Prinsessan hovipuutarhaa. Sairaalamuseossa emme poikenneet.

Itse en ole nähnyt elokuvaa Kellokosken Prinsessasta, mutta pystyin eläytymään hänen rooliinsa puutarhassa vaeltaessamme. Olihan se melkoinen ja melkoisen pieteetillä hoidettu!

Ihanaa, että tälläisiä puistoja edelleen hoidetaan. Ja harmi, että tällaisten kohteiden lakkauttamista edes mietitään. Puutarhalla ja aluetta hallitsevalla vahvalla visuaalisella kauneudella on varmasti oma merkityksensä sairaalan potilaille, näitä arvoja ei saisi koskaan väheksyä.

Löysimme myös Kellokosken Prinsessalle pystytetyn muistomerkin, vaikka sitä tovi jouduttiin etsimäänkin. Hiljaiseksi veti ajatus hänenkin kohtalostaan, meistä jokaisen.


 

Heinolassa – lähimatkailua

Poikkean joka kesä Heinolassa. Useimmiten käyn vain fiilistelemässä sen ihanaa rantapuistoa ja kävelen keskustassa ihastellen vanhoja taloja. Päämäärä on kuitenkin useimmiten ollut pientuottajien tuotteita tarjoava ihana Heila ja sen maittava lounas.

Heinola ei välttämättä äkkiseltään kuulosta kovin kiinnostavalta käyntikohteelta, mutta ainakin vanhoista ympäristöistä ja museoista tykkääville, kuten myös kulinaristeille, se tarjoaa mukavia elämyksiä. Heinolassa helposti solahtaa johonkin toiseen maailmaan, mikä minusta matkailussa onkin se tärkein ulottuvuus.

Tällä kertaa jätin Heilan väliin ja tutustuimme lapsen kanssa Heinolan museoihin. Museokortin myötä olen pyrkinyt kiertämään museoita missä sitten kuljenkaan. Suosittelen lämpimästi museokortin hankkimista, jos sinulla sellaista ei vielä ole!

IMG_20180718_132940_545

Ensimmäisenä suuntasimme Lääninkivalteri Aschanin taloon. Olen tuota taloa ihaillut ulkoa päin useita kertoja, mutta en ollut vieraillut siellä aikaisemmin. Ja kyllä kannatti poiketa. Portilta todellakin astutaan suoraan 1700-luvulle ja talo, vaikka se ei olekaan enää alkuperäisessä kunnossa, vaan resteuroitu useiden tuhoisienkin vaiheiden jälkeen alkuperäistä muistuttavaan kuosiinsa, on ihana tuulahdus vanhaa aikaa.

Aschanin talosta siirryimme hetkeksi vilvoittelemaan ihanaan rantapuistoon ja sieltä Heinolan kaupungin museoon, joka sekin on ihanassa vanhassa puutalossa. Talo on aikanaan ollut yksityisasunto ja myöskin vallan ihastuttava käyntikohde. Kesällä 2018 aina syyskuulle asti siellä on mielenkiintoinen näyttely pukeutumisesta identiteetin rakentajana nimeltään ”Kiireestä kantapäähän”. Satuimme museoon juuri ilmaisen esittelykierroksen aikaan. Helteisestä säästä johtuen emme lapsen kanssa jaksaneet kuunnella koko esitystä, vaikka se olisikin ollut erittäin mielenkiintoinen. Museo esittelee myös Heinolalaista elämää aina 1700-luvulta 1900-luvun alkupuoliskolle.

cof

Museolta kipusimme nauttimaan vohvelit ihanassa Harjupaviljongissa. Olin nähnyt somessa kuvia rakennuksesta ja vohveleista, mutta kävin tuollakin vasta nyt ensimmäistä kertaa. Jugend-tyyli on yksi suosikkityyleistäni ja Harjupaviljonki ei tuottanut pettymystä siinä suhteessa. Myös vohvelit olivat herkullisia, tosin mielestäni myös melko kalliit täytteen määrään nähden. Otimme savulohi- ja paahtopaistivohvelit vaikka makeat vohvelit näyttivätkin sivusilmällä tarkasteltuna täytteineen hintaan nähden kohtuullisemmilta.

Harjupaviljongin jälkeen kipusimme toiselle harjulle ja kävimme katsastamassa näköalatornista 360 asteen näkymät kaupungille. Torilla ei ollut enää iltapäivästä mitään tarjolla, joten kävimme lähikaupasta vesipullot ja mansikkarasian, jonka nautimme niin ikään rantapuistossa penkillä istuen.

Helteisestä kelistä johtuen tuntui jälleen, kuin olisi ollut ulkomailla, mutta samasta syystä voimat olivat vähissä, joten taidemuseon jätimme suosiolla johonkin toiseen kertaan.

Heinola on siinä mielessä mukava käyntikohde, että ilmaista parkkitilaa löytyy helposti keskustan lähettyviltä ja kaikki kohteet ovat jalkaisin helposti saavutettavissa myös lasten kanssa. Tästä täydet propsit Heinolalle!

Oletko käynyt Heinolassa ja mitä mieltä olet siitä?

 

Urajärven kartanomuseolla – lähimatkailua

Lähiseuduilla on paljon mielenkiintoisia kohteita ja yksi ehdottomista suosikeistani on Urajärven kartanomuseo Asikkalassa.

Se on kerta kaikkiaan niin viehättävä ja inhimillinen kaiken matkailuun liittyvän keinotekoisen kukkuluuruun rinnalla, että siitä on tullut itselleni tärkeä lähimatkailukohde.

Oikeastaan kesäfiilis alkaa vasta visiitistä sinne. Olin aivan murheen murtama, kun kartano oli muutaman vuoden suljettuna restauroinnin takia ja muutama vuosi sen jälkeen kuulin, että Museovirasto päätti yllättäen sulkea sen.
062918_5
Onneksi kartanon ystävät perustivat yhdistyksen, jonka turvin ihanaan ja ainutlaatuiseen Urajärven kartanomuseoon pääsee taas visiitille.

Ainutlaatuisen museosta tekee se, että se on oikeasti koti, lähestulkoon niiltä jäljiltä, kuin se testamentattiin Muinaismuistoyhdistykselle, sittemmin Museovirastolle.  Yleisölle avoin se on ollut jo vuodesta 1928. Testamenttiin kuului toive, että kartano on säilytettävä sellaisenaan ja siitä on tehtävä museo.

Kartano kuului vuodesta 1672 von Heideman -suvulle ja viimeiseksi siellä asustivat naimattomat sisarukset Lilly ja Huugo, jotka siis testamenttasivat kotinsa museona ylläpidettäväksi heidän kuolemansa jälkeen.
062918_19
062918_25

Oikeastaan tämä museo on enemmän kuin pelkkä kartanomuseo. Se on kulttuuripuisto, jossa upeiden rakennusten lisäksi löytyy viehättävä ja mielikuvitusta kutkuttava maisemapolku erilaisine pysähdyspisteineen ja loppuhuipennuksena vielä upea Walhalla korkealla mäen laella, josta on suora näköyhteys järvelle.

Museoalueella toimii myös viehättävä kahvila.

Suosittelen  poikkeamaan Urajärven kartanossa, sillä sitä ylläpidetään yhdistuksen jäsenvaroin ja lahjoituksin. Pääsylipun hintaan kuuluu mielenkiintoinen opaskierros, jossa saa kuullakseen tarinoita Huugon ja Lillyn, sekä heidän edeltäjiensä elämästä ja edesottamuksista. Suvun tarina on osin aika traaginen, mutta hyvin mielenkiintoinen otos sen ajan elämästä ja maailmankuvasta.

Suurin syy poiketa paikalla on kuitenkin tuo interiööri, jossa pääsee todella sukeltamaan aivan toiseen maailmaan.

 

 

Kahavilla – havaintoja kahvilakulttuurin muutoksesta

Rakastan kahviloita. Rakastan niitä monista eri syistä.

Ensinnäkin koska hyvä kahvi on virkistävä ja elähdyttävä kokemus, toisekseen koska minusta on ihana seurata ihmisiä, jotka ovat usein kanssani samasta syystä kahvilassa rentoutumassa, tapaamassa toisiaan ja nykyisin ehkä yhä enemmän tekemässä töitä sen sijaan, että hetki olisi varattu työstä irtiottoa varten.

Tärkeintä on kuitenkin oikea tunnelma. Sellainen kiireettömyyden tunne ja rauha. Nautiskelun sallivuus. Sen ihan parhaan kahvin jälkeen tietenkin.

20160731_171401.jpg

Kahvilat ovat minulle usein kokonaisvaltaisia elämyksiä, jossa yhdistyy hyvin valmistettu kahvi ja kenties täydellinen kakkupalanen miellyttävään tunnelmaan, musiikkiin ja interiööriin.

Erityisesti minua on ilahduttanut huomata nykyisen palvelukulttuurin huikea taso, joka on portti oikeaan tunnelmaan. Tässä on tapahtunut suuri harppaus parempaan suuntaan.

Tuen mielelläni paikallista yrittäjyyttä ja perinteitä, mutta äänestän myös jaloillani, jos asiakas koetaan riesaksi ja asiakaspalveliljoilla on vuodesta toiseen nyrpeä naama. Sääli, ettei tämä nykyinen palvelun ilo ja ammattiylpeys ole ilmeisesti vieläkään rantautunut erääseen Lahden perinteikkäimmistä kahviloista.

Olisi kiinnostavaa tietää, mikä siellä kulttuurissa oikein on vikana. Olen laittanut muutamasta kokemuksesta palautettakin aikanaan, mutta en ole saanut minkäänlaista vastausta niihin. Ei sitten, voihan sen kahvilan vajaakäytölläkin tietenkin pitää siinä missä naapureissa on penkit täynnä.

20170806_125843

Lahessa nousee uusia kahviloita kuin sieniä sateella

Odotin uusia kahviloita innolla siitä syystä, että paikalliset lempikahvilani ovat olleet nykyisin järjestään aivan tukkoon ammuttuja. Jonotellessani on ollut mahdollista tehdä muutamia havaintoja aiheen ympäriltä.

Se, että kahvilat ovat nykyisin täynnä, on paitsi yrittäjien kannalta mahtavaa, myös vähän turhauttavaa. Ensin hikipäissään jonotellaan tarjottimen kanssa kassalle ja sitten vielä metsästetään olemattomia vapaita istumapaikkoja, yhä useammin turhaan. Viihdy ja tunne siinä rentoutta sitten…

Läppärinomadien lisäksi pöytiä pitävät varattuna nykyisin yhä enemmän palavereita pitävät ryhmät. Iloitsen tietenkin kahviloiden menestymisestä ja siitä, että muutkin ovat innostuneet kahviloista ja urbaanista ympäristöstä on rakentumassa yhteinen olohuone.

Reilua olisi joka tapauksessa antaa tilaa muillekin. Tavaksi on tullut myös se, että myöhemmin kahvilaan tulevasta porukasta osa jää jonon hännille, mutta osa meneekin varaamaan pöydän ja jonossa edellä olevat siinä sitten ihmettelemään, että mihinkä sitä istuutuisi, kun vielä hetki sitten vapaana olleet pöydät onkin varattu. Kiva. Ymmärrän pointin, mutta silti…

Käyttöasteen kasvaessa persoonallisia kahviloita toivottavasti jatkossakin löytyy, eikä kahvilamaailman aabeeceet valtaa massakahveillaan ja massapalvelullaan jokaista nurkkaa. Toivottavasti kahvittelijat myös käyttävät rahaa kahvilassa, eivätkä ole vain hyödyntämässä ilmaista kokoustilaa. Yksi peruskahvi muutaman tunnin tilavuokrasta on mielestäni aika vähän.

20160911_142340

Lapsivapaan monet ulottuvuudet….

Toinen asia, minkä olen viimeaikoina huomannut on  ”lattemamma” -ilmiön rantautumisen tänne maakuntiin.

Ilmiöön en muuten ota kantaa, mutta henkilökohtaisesti jätän mieluiten menemättä kahvilaan, jonka käytävät ovat esteisiä panssarivaunujen vuoksi ja jossa lapset juoksevat ympäriinsä tai itkevät hätäänsä.

Minulle kahvilla käyminen on rentoutumiseen liittyvä asia, irtiotto arjesta ja arjen vaatimuksista. Äiti-ihmisenä stressihormonini nousevat tappiin, hiki alkaa virrata ja huolehtimishälyytys soida, jos lapsi vieressä itkee tai käyttäytyy siten, että se on jotain vailla – enkä tätä juuri hae kahvilakokemuksistani.

Todettakoon nyt vielä, että minusta on hienoa, että lapsia opetetaan olemaan ihmisten ilmoilla. Kovin pienille lapsille mielestäni kaupungin häly ei kuitenkaan ole välttämättä hyväksi. Lapsi kaipaa ennenkaikkea vanhempien läsnäoloa ja vuorovaikutusta sen pienen hetken, kun se on pieni. Olen itsekin käynyt (vaunuiän ylittäneiden) lasten kanssa kahviloissa ja samalla opettanut siellä muiden huomioimista ja siistiä käyttäytymistä yleisissä tiloissa. Totta puhuen lasten kanssa kahvilassa käyminen ei ole  ollut koskaan itselleni ihan se ensimmäiseksi rentouttavin tilanne.

Voisiko joku avata sellaisen huippuihanan ja viihtyisän mamma-kahvilan ydinkeskustaan, jonne sopisi mennä vaunujen kanssa ja jossa olisi huomioitu myös taaperoikäisten viihtyminen. Pliis?

20160803_121636

Entäpä kokemukseni niistä Lahen uusista kahviloista?

Odotukseni uusien kahviloiden suhteen kääntyi hienoiseksi pettymykseksi. Syitä toki voi kaivella myös syvemmältä henkilökohtaisesta tilanteestani.

Yhden kakkuvalikoima oli ainakin siellä käydessäni vaatimaton ja ympäristö todella hälyisä, toisen hintataso ei mielestäni ihan vastannut laatutasoa, yhden interiööri ei ikkunasta katsottuna ole lainkaan luokseen kutsuva ja yhteen en ole vielä uskaltautunut sisään, koska ensivilkaisulla se näyttää olevan nuorisopaikka. Nuoret ovat ihania, mutta lauma nuoria voi olla rasitus herkälle ja stressaantuneelle ihmiselle.

Kukkahattutäti minussa nostaa päätään, ja häiriinnyn levottomasta ja äänekkäästä, muita huomioimattomasta käyttäytymisestä. Samasta syystä kaljakuppilat eivät ole se mun juttu. Voisiko joku myös avata kahvilan meille erityisherkille kukkahattutädeille?

Kotibaristaksi

Summa summarum: kaltaiselleni herkkyyteen taipuvaiselle ihmiselle paras paikka lienee koti.

Olenkin kääntänyt viimeaikoina katseen kotiin ja kahvin nauttimiseen siellä. Tämä toki myös siitä syystä, että olen tarkastellut kuukausibudjettiani ja ymmärrän kuinka paljon voin säästää, kun vähennän kahviloissa käymistä.

Ihan kahvilatasoista kahvia en kotona onnistu välineilläni keittämään, mutta vaihtelua viimeaikoina olen saanut mm. mummolta perityn Pehtoori -pannun käytön opettelusta. Palaan siihen uuden postauksen myötä ihan lähiaikoina!

040818_7

Lauluja kuoleman tuolta puolen

20171225_191238

Jos ei ole pimeyttä, ei ole valoa

Loppuvuoden ikävissä pyörteissä etsin paitsi tietä valoon takaisin, myös minulle niin rakkaan goottilaisen estetiikan lähteitä. Jälkikäteen vasta ymmärsin asioiden yhteyden, mutta palataanpa siihen vähän myöhemmin.

Olen aina viehättynyt goottilaisesta estetiikasta, pimeyden kauneudella leikittelystä ja vuosituhannen alusta lähtien myös tummasävyisestä musiikista. Viime vuosina tosin olen keskittynyt enemmän valoon ja unohtanut minulle rakkaan inspiraation lähteen, synkän estetiikan.

Kirjahyllyssäni on pitkään odottanut lukemistaan Gavin Baddeleyn ”Goth Chic, Johdatus pimeän puolen estetiikkaan” -niminen goottikronikka. Nyt oli sopiva hetki tämän lukemiselle ja sepäs olikin mielenkiintoinen luettava!

20170613_082058

Goth Chic – johdatus pimeän puolen estetiikkaan

Kirja esittelee paitsi 2000 luvun alun goottikulttuurin ilmenemismuotoja cypergooteista fetissiklubeihin, myös kauhuelokuvien historiaa aina mykkäelokuvista alkaen nykypäivän vampyyrisarjoihin, puhumattakaan 1740 luvulla syntyneen Markiisi de Saden tai sata vuotta myöhemmin vaikuttaneiden Edgar Allan Poen ja Baudelairen kaltaisten kirjailijoiden teoksista.

Alkusanat siivittävät hyvin matkaan:

Goottilaisessa estetiikassa ei ole kyse pelkästä alakulttuurista, synkkyyden ylistyksestä, arkkitehtonisesta suuntauksesta tai kirjallisuudenlajista. Goottilaisuus on filosofinen katsantokanta – maailmankuva, joka irlantilaisen kirjailija J. Sheridan Le Fanun teoksen nimeä lainaten ”heijastuu kuin synkässä peilissä”. Se on kielteisen ja käänteisen kosmos, jossa kaikki outo ja aavemainen on kotonaan ja jokapäiväisyys kammoksuttavaa. Sen syövereissä pimeyden pahaenteiset varjot saavat vastustamattoman viehätyksen ja turvallisen tavanomaisuuden hidas mätä vain ikävystyttää. Elämänjanan vastakkaiset ääripäät, seksi ja kuolema, viettävät häitään koko hurmaavassa irvokkuudessaan. Viattomuutta ja hyvettä vaalitaan vain neitseellisenä pergamenttina, johon synnin sinetit piirretään verenpunaisen ja sysimustan leveillä vedoilla.” 

Wau!

WP_20140628_00_01_24_Pro

Luovuus kumpuaa synkkyyden rajamailta

Synkkä estetiikka pelottaa monia ihmisiä. Siitä ei ole vielä kauan, kun raskaampaa musiikkia kuuntelevia pidetiin väistämättä hautakivien potkiskelijoina ja rikollisina tai vähintäänkin mielenvikaisina ihmisinä. Tänään on ihan normaalia, että työssä käyvä tavallinen insinööri tai lastenkodin johtaja diggailee metallimusiikkia.

Gootteja pidetään kuitenkin vieläkin kummallisina ja pelottavina. Eikä varmasti vähiten sen vuoksi, että gootti on todennäköisemmin introvertti kuin ekstrovertti. Taiteilijat ja muut boheemit oliot ovat kautta aikojen viehättyneet synkkyyden estetiikasta ja todennäköisesti he helpommin myös keikkuvatkin siellä synkän mielen rajamailla.

Jos puhutaan teini-ihmisistä, niin goottikulttuuri taitaa olla muuten niitä ainoita teinikulttuureita, johon liittyy ihan suoraan kirjallisuus ja taide eri muodoissaan!

Itselleni goottilainen estetiikka on vain osa elämän koko kirjoa. Se on vähän niin kuin värien maailmassa: ripaus vastaväriä saa värin hehkumaan. Valon merkitystä ei voi ymmärtää, ellei tunne myös pimeyttä.

20170805_172519

Until death do us apart

Kuolemaan liittyvä leikittely ei minuun uppoa. Olen menettänyt rakkaita ystäviä ja  perheenjäseniä aivan liian varhain.

Ymmärrän silti hyvin goottikulttuuriin liittyvän hautausmaa-aspektin. Olenhan jo lapsesta asti ollut itsekin viehättynyt hautausmaista ja hautakivien kertomasta historiasta. Hautakivien potkijat kuitenkin harvemmin taitavat gootteja olla.

Kuolema on osa elämää ja minulle se on arkirealismia, ei romantisoitava asia.

Matka valoon käy pimeyden kautta

Minua kosketti vastikään >> tämä artikkeli << jossa Swallow the Sunin ja Trees of Eternityn Juha Raivio kertoo koskettavasti kohtaamastaan vaikeasta tapahtumien sumasta ja kauniisti edesmenneestä vaimostaan:

”Aleah oli erittäin syvä, mystinen ja maaginen hahmo. Hän vaipui usein temppelihuoneessaan tuntikausiksi meditatiivisiin tiloihin kohdatakseen demoninsa ja pimeytensä. Toisinaan oli jopa erittäin pelottavaa nähdä, kuinka ihminen, joka hohti niin paljon rauhallista valkoista valoa, syöksyy täydelliseen pimeyteen demoniensa perään kuin palava lohikäärme kohdatakseen ja kukistaakseen ne silmästä silmään.”

Vaimonsa kuoleman jälkeen Raivio on tuottanut vaimonsa teksteistä musiikkia projektille nimeltä Hallatar. Uskomattoman vahvaa surutyötä.

Pystyn samaistumaan Raivion kokemukseen oman elämäni kautta, sieltä samasta lähteestä kumpuaa omakin Valoni. Luovuuden voimaksi en ole sitä osannut vielä ohjata. Matka pimeyden halki on jäänyt kesken, nyt on kohdattava se uudestaan. Kohti valoa!

Musiikkia kaikkeuden syövereistä

Olen kuunnellut viime aikoina paljon Hallattaren levyä ”No stars upon the bridge”, joka on kuunneltavissa sekä Spotifyssä että ladattavissa bandin sivuilla täällä. Levyllä laulaa lemppariyhtyeeni Amorphiksen Tomi Joutsen. Suosittelen kuuntelemaan, vaikka se alkuun saattaakin tuntua raskaalta matkalta. En tiedä, miten levy sinuun uppoaa, mutta itselleni se on erittäin puhdistava kokemus. Jos Hallattaren musiikki viehättää, niin tiedoksi että he tekevät Suomessa lyhyen kiertueen keväällä! Olin tästä uutisesta ihan super iloinen.

Samoin olen kuunnellut ”Trees of Eternityn viimeisintä levyä ”Hour of the Nightingale”, jossa Raivion edesmennyt vaimo Aleah laulaa. Suosittelen kuuntelemaan tätä ajan kanssa ja rauhassa, levy ladattavissa täältä. Synkkyys ja kauneus eivät ole niin kaukana toisistaan. Elämän syvyys ja arvostus löytyy tämän yhteyden löytämisestä.

20170805_161244
Tässä olen minä kesällä 2017 menossa kuuntelemaan Amorphista Olavinlinnaan

 

Raskaansarjan velhomusiikkia

Urkumusiikki. Mitä sinulle siitä tulee ensimmäisenä mieleen? Kammottavaa pauhua ja kiduttavaa kakofoniaa. Ahdistavaa hautajaismusiikkia. Ajattelin itse joskus näin. Siksi ymmärrän, että ei ole ehkä kovin trendikästä tykätä urkumusiikista.

Urut on paljon enemmän!

Löysin sen äärilaidat ensimmäistä kertaa tajuttuani että itseasiassa lemppariyhtyeessä Deep Purplessa soi urut. Se ei ollutkaan pelkkä kansakoulun virsihanuri tai hautajaisten tunnelman siivittäjä.

Aikana, jolloin Spotify ei ollut arkipäivää, lainasin kirjaston musiikkiosastolta rohkeasti levyjä eri kategorioista ja seikkailin niiden myötä eri ulottuvuuksiin. Näin törmäsin paitsi Deep Purpleen, myöhemmin myös Kalevi Kiviniemen levyihin ja hämmästyin suuresti miten urut itseasiassa soivat. Sehän on hemmetti rikas ja suorastaan taivaallinen soitin! Parhaimmillaan hivelee sielua ja nostaa eri sfääreihin. Totta puhuen, kyllä sen kuunteleminen voi yhä ahdistaakin.

Maestro Kiviniemi

Kun Kalevi Kiviniemi konsertoi 1900-luvun loppupuolella (jestas miten tämä saa minut kuulostamaan ikälopulta kukkahattutädiltä!) silloisen asuinpaikkani Rovaniemen kirkossa, hankkiuduin kuuntelemaan häntä ja vaikutuin. Sen jälkeen Kiviniemen konsertit ovat kuuluneet kesäohjelmistooni, mikäli suinkin kohdalle on osunut.

Tänä kesänä sellainen osui kohdalle Hartolan kirkossa, jonne suuntasin ystäväni kanssa kulttuuriretkelle. Tällä kertaa minua musiikkia enemmän kuitenkin hämmästytti tuo kirkko. Miten voi pienellä syrjäkylällä olla näin mahtipontinen kirkko?

20170821_7

Urkujen velhosta vielä sen verran, että hänen ainutlaatuisuuttaan ei ehkä vielä osata ihan meillä Suomessa arvostaa. Hän on paitsi kansainvälisesti hyvin arvostettu muusikko, myös hyvin epätavallinen taiteilijapersoona, jolta voi odottaa mitä tahansa. Kulttuuripiireissä sellainen saattaa olla uhkaavan rebelliä, mutta minusta se on suurta rikkautta. Esimerkkinä mainittakoon Lahden urkuviikkojen poikkitaiteellinen, rohkea, rajoja rikkova ja ennennäkemätön Motorgan-show  (< tsekkaa mainos linkistä) vuonna 2013. Jota totta helvetissä olin kuuntelemassa!

Ehkä minussa tosiaan asuu kukkahattutäti ja kulttuuritantte. Saanen anteeksi, olenhan tosipuheessa myös jo ikäneito. Urut ja uusioimpi, sointuu niin kauniisti yhteen.

20170821_9