Kuten jo aikaisemmin tuli todettua, minulle parasta kesässä on paahtava helle. Sitä tuli kesällä 2018 fiilisteltyä toden teolla – mutta samalla se vaikutti siihen, mitä jaksoi tai pystyi tekemään. Road tripit ilmastoidulla autolla onnistuvat lasten kanssa helteessäkin, toisenlaisia ovat ne omat hikiset muistot 70-luvulta automatkoista helvetissä.
Toiseksi parasta kesässä on ”Go with the Flow!” – elämän virran mukana, etukäteen suunnittelematta, hetkiin tarttuen. Eräänä kesäisenä päivänä virta vei meidät pohjoisen sukulaisten kanssa road tripille Tuusulan kautta kohti Lohjaa.
Armottomina Amorphis-faneina emme kuitenkaan olleet Joutsenen perässä, vaan Paavolan tammesta oli puhuttu jo muutamana kesänä. Tosin salaa ehkä hieman toivoin, että Tomi Joutsen tulisi sattumalta polulla vastaan…Paavolan tammesta on tullut hipsterivaeltajien ja Metsien Kätkemä -ohjelman myötä melkoinen julkkis. Se ei ole mikään ihme, sillä vaikuttavahan tuo reilusti yli 400 vuotias ja yli neljän metrin vyötärysmitan omaava tammi onkin.
Se on jotain, joka vai tulee kokea.
Eikä sen saavuttaminen vaadi kymmenien kilometrien rinkka selässä vaeltamista, vaan tennareillakin pääsee ja tärkein varustus tälle retkelle on kamera tai kännykkä, jolla voi tallentaa muiston muille somessa jaettavaksi. Kyllä. Nyt kuulun heimoon #paavolantammi.Paikassa on jotain todella maagista.
Alueen historiaan en ole perehtynyt, mutta historian havinan, sielujen tanssin ja mahtavan energian paikalla kyllä tunsi. Tammi seisoo yksinäisenä valtavat juuret ja oksat ympärilleen levittäytyen. Sen ympärillä, soveliaan etäisyyden päässä, on risuuntunut kuusikko, joka luo omalla tavallaan mystisen ilmapiirin tammen lähettyville.
Tammi on saavutettavissa osana luontopolkua pienen kävelymatkan jälkeen. Paavolan luontopolku itsessään on viehättävä ja pohjoisen asukeille eksoottinen kokemus.
Itseasiassa koko matka tammen luo pitkin Lohjan saaristoreittiä oli valtavan ihastuttava kokemus. Maisema muistutti paikoin Toscanaa omenapuuviljelmineen ja polveilevine maastoineen.
Eräänä aamuna sain jostain päähäni ajatuksen lähteä kiertämään kaupungin ympärillä kulkevaa luontopolkua ja poiketa sieltä kahville erääseen niistä Lahden uusista kahviloista, joissa en ollut vielä poikennut.
Kahvila oli pienempi, kuin olin ajatellutkaan ja suodatinkahviin oli tyytyminen. Istuin toiseen kahvilan pöydistä. Toisessa istui nainen, joka jutteli kahvilan pitäjän kanssa.
Jokin siitä jutustelusta tarttui korvaani ja sai minut kommentoimaan puolihuolimattomasti heidän keskustelua. Siitähän virisi vilkas keskustelu ja me toisilleen tuntemattomat naiset pulputimme pian asioita laidasta laitaan. Sitä ei muuten täällä Hämeessä kovin usein tapahdu.
Keskustelun tuoksinassa kävi ilmi, että toisen naisen sukujuuret ovat sieltä, mistä minun isän puolen sukuni ja toinen nainen oli kotoisin sieltä, mistä äitini sukujuuret ovat. Aivan eri puolilla Suomea! Keskustelun myötä kävi ilmi muitakin hassuja yhteensattumia, mm. toisen naisen nykyinen asuinpaikka keskellä ei mitään ja täkäläisittäin viimeisimmässä nurkassa paikallisten karttaa, siellä, missä itsekin asuin etelään muutettuani. Miten sinne edes kukaan sattumalta eksyy?
Ennakoimaton kohtaaminen oli virkistävä ja sai minut muistamaan taas unohdettuja puolia itsestäni. Niitä, joita arkiympyröissäni ei kukaan näe tai jotka eivät ole tulleet kohdatuksi pitkään aikaan. Vaikka olen introversioon taipuvainen, rakastan kommunikaatiota ja ihmisten kohtaamista.
Miten ihanaa onkaan olla vuorovaikutuksessa positiivisten ihmisten kanssa! Olen muutaman vuoden sisällä käpertynyt kolooni, koska väsyin negatiivisuuteen, jatkuvaan kilpailuasetelmaan ja muiden ihmisten hyväksikäyttämisen kulttuuriin. Ja siihen, että puhutaan ikävään sävyyn muista ihmisistä. Oli yksinkertaisesti helpompi pidättäytyä kontakteista kuin jatkuvasti vastustaa negatiivisuuden kuormaa.
Se, että jokin johdatti minut tähän kahvilaan juuri tiettyyn aikaan, on niitä elämän ihania mysteereitä, jotka tekevät elämästä raskaidenkin aikojen keskellä kutkuttavaa. Jotta elämä tuntuu mielekkäältä, täytyy uskaltaa antaa virran viedä ja intuition johdattaa polkujen päihin.
Tällaiset kohtaamiset auttavat taas luottamaan ihmisyyteen ja nousemaan takaisin omalle polulle ja kukkulan päälle. Mikä tärkeintä, muistan taas miten hienoa on antautua keskusteluun ventovieraiden kanssa. Sitä ei koskaan tiedä, mihin se johdattaa.
Loppuvuoden ikävissä pyörteissä etsin paitsi tietä valoon takaisin, myös minulle niin rakkaan goottilaisen estetiikan lähteitä. Jälkikäteen vasta ymmärsin asioiden yhteyden, mutta palataanpa siihen vähän myöhemmin.
Olen aina viehättynyt goottilaisesta estetiikasta, pimeyden kauneudella leikittelystä ja vuosituhannen alusta lähtien myös tummasävyisestä musiikista. Viime vuosina tosin olen keskittynyt enemmän valoon ja unohtanut minulle rakkaan inspiraation lähteen, synkän estetiikan.
Kirja esittelee paitsi 2000 luvun alun goottikulttuurin ilmenemismuotoja cypergooteista fetissiklubeihin, myös kauhuelokuvien historiaa aina mykkäelokuvista alkaen nykypäivän vampyyrisarjoihin, puhumattakaan 1740 luvulla syntyneen Markiisi de Saden tai sata vuotta myöhemmin vaikuttaneiden Edgar Allan Poen ja Baudelairen kaltaisten kirjailijoiden teoksista.
Alkusanat siivittävät hyvin matkaan:
”Goottilaisessa estetiikassa ei ole kyse pelkästä alakulttuurista, synkkyyden ylistyksestä, arkkitehtonisesta suuntauksesta tai kirjallisuudenlajista. Goottilaisuus on filosofinen katsantokanta – maailmankuva, joka irlantilaisen kirjailija J. Sheridan Le Fanun teoksen nimeä lainaten ”heijastuu kuin synkässä peilissä”. Se on kielteisen ja käänteisen kosmos, jossa kaikki outo ja aavemainen on kotonaan ja jokapäiväisyys kammoksuttavaa. Sen syövereissä pimeyden pahaenteiset varjot saavat vastustamattoman viehätyksen ja turvallisen tavanomaisuuden hidas mätä vain ikävystyttää. Elämänjanan vastakkaiset ääripäät, seksi ja kuolema, viettävät häitään koko hurmaavassa irvokkuudessaan. Viattomuutta ja hyvettä vaalitaan vain neitseellisenä pergamenttina, johon synnin sinetit piirretään verenpunaisen ja sysimustan leveillä vedoilla.”
Wau!
Luovuus kumpuaa synkkyyden rajamailta
Synkkä estetiikka pelottaa monia ihmisiä. Siitä ei ole vielä kauan, kun raskaampaa musiikkia kuuntelevia pidetiin väistämättä hautakivien potkiskelijoina ja rikollisina tai vähintäänkin mielenvikaisina ihmisinä. Tänään on ihan normaalia, että työssä käyvä tavallinen insinööri tai lastenkodin johtaja diggailee metallimusiikkia.
Gootteja pidetään kuitenkin vieläkin kummallisina ja pelottavina. Eikä varmasti vähiten sen vuoksi, että gootti on todennäköisemmin introvertti kuin ekstrovertti. Taiteilijat ja muut boheemit oliot ovat kautta aikojen viehättyneet synkkyyden estetiikasta ja todennäköisesti he helpommin myös keikkuvatkin siellä synkän mielen rajamailla.
Jos puhutaan teini-ihmisistä, niin goottikulttuuri taitaa olla muuten niitä ainoita teinikulttuureita, johon liittyy ihan suoraan kirjallisuus ja taide eri muodoissaan!
Itselleni goottilainen estetiikka on vain osa elämän koko kirjoa. Se on vähän niin kuin värien maailmassa: ripaus vastaväriä saa värin hehkumaan. Valon merkitystä ei voi ymmärtää, ellei tunne myös pimeyttä.
Until death do us apart
Kuolemaan liittyvä leikittely ei minuun uppoa. Olen menettänyt rakkaita ystäviä ja perheenjäseniä aivan liian varhain.
Ymmärrän silti hyvin goottikulttuuriin liittyvän hautausmaa-aspektin. Olenhan jo lapsesta asti ollut itsekin viehättynyt hautausmaista ja hautakivien kertomasta historiasta. Hautakivien potkijat kuitenkin harvemmin taitavat gootteja olla.
Kuolema on osa elämää ja minulle se on arkirealismia, ei romantisoitava asia.
Matka valoon käy pimeyden kautta
Minua kosketti vastikään >> tämä artikkeli << jossa Swallow the Sunin ja Trees of Eternityn Juha Raivio kertoo koskettavasti kohtaamastaan vaikeasta tapahtumien sumasta ja kauniisti edesmenneestä vaimostaan:
”Aleah oli erittäin syvä, mystinen ja maaginen hahmo. Hän vaipui usein temppelihuoneessaan tuntikausiksi meditatiivisiin tiloihin kohdatakseen demoninsa ja pimeytensä. Toisinaan oli jopa erittäin pelottavaa nähdä, kuinka ihminen, joka hohti niin paljon rauhallista valkoista valoa, syöksyy täydelliseen pimeyteen demoniensa perään kuin palava lohikäärme kohdatakseen ja kukistaakseen ne silmästä silmään.”
Vaimonsa kuoleman jälkeen Raivio on tuottanut vaimonsa teksteistä musiikkia projektille nimeltä Hallatar. Uskomattoman vahvaa surutyötä.
Pystyn samaistumaan Raivion kokemukseen oman elämäni kautta, sieltä samasta lähteestä kumpuaa omakin Valoni. Luovuuden voimaksi en ole sitä osannut vielä ohjata. Matka pimeyden halki on jäänyt kesken, nyt on kohdattava se uudestaan. Kohti valoa!
Musiikkia kaikkeuden syövereistä
Olen kuunnellut viime aikoina paljon Hallattaren levyä ”No stars upon the bridge”, joka on kuunneltavissa sekä Spotifyssä että ladattavissa bandin sivuilla täällä. Levyllä laulaa lemppariyhtyeeni Amorphiksen Tomi Joutsen. Suosittelen kuuntelemaan, vaikka se alkuun saattaakin tuntua raskaalta matkalta. En tiedä, miten levy sinuun uppoaa, mutta itselleni se on erittäin puhdistava kokemus. Jos Hallattaren musiikki viehättää, niin tiedoksi että he tekevät Suomessa lyhyen kiertueen keväällä! Olin tästä uutisesta ihan super iloinen.
Samoin olen kuunnellut ”Trees of Eternityn viimeisintä levyä ”Hour of the Nightingale”, jossa Raivion edesmennyt vaimo Aleah laulaa. Suosittelen kuuntelemaan tätä ajan kanssa ja rauhassa, levy ladattavissa täältä. Synkkyys ja kauneus eivät ole niin kaukana toisistaan. Elämän syvyys ja arvostus löytyy tämän yhteyden löytämisestä.
Tässä olen minä kesällä 2017 menossa kuuntelemaan Amorphista Olavinlinnaan
Oletko sinä vapaa? Todella oikeasti vapaa? Onko koelaboratorion rotta labyrintissa vapaa? Kas, sehän voi ihan itse päättää, mihin ja mistä kulmasta se kääntyy vai jääkö kenties paikoilleen. Kun katsomme rottaa labran pöydällä ylhäältä käsin, ei se kovin vapaalta vaikuta labyrintissään.
Me ihmiset olemme usein samanlaisessa tilanteessa stereotypioihin ja ihanteisiin jumittuneena. Kuten kapinoiva murrosikäinen joka päättää pukeutumisellaan osoittaa individualistista vapauttaan ja samalla kuitenkin täysin sulautuu vertaisiinsa.
”Ajatuksemme vapautta on vaikea latistaa. Olemme vapaat ajattelemaan, ymmärtämään, tulkitsemaan. Tätä vapautta ei ole mahdollista paeta, ainoastaan sen liekkiä voi pienentää. Ymmärtämisen pohjaton vapaus pelottaa meitä. Me pysäytämme ajatuksemme, jotta emme ymmärtäisi, sillä ymmärtäminen voisi irrottaa meidät siitä tapojen orjuudesta, jonka varaan elämämme rakentuu. On vaikeaa iloita kahdeksannesta uudesta takistaan, jos ymmärtää, ettei todella tarvitse sitä.”
Tottumusten orjuus
Munkki Serafim on pohtinut vapauden syvintä olemusta kirjassaan ”Vapaus” (Kirjapaja, 2007). Tämän tekstin lainaukset ovat tuosta kirjasta.
Munkki Serafim huomauttaa kirjassaan, että vapaus on ääretöntä, sillä muutenhan se ei olisi vapautta. Äärellinen vapaus antaa vain esimakua vapaudesta. Hänen mukaansa me miellämme ilmiöitä äärelliseksi, koska käsityskykymme on niin äärellinen. Tästä syystä me itse kahlitsemme itseämme arjessamme.
”Luomme koordinaatteja, eräänlaisia ymmärryksen pihapiirejä. Alistamme tekomme ja liikkeemme tapojen ja tottumusten orjuuteen; täytämme ilman tyhjillä sanoilla, jotka voisi jättää sanomatta eikä mikään muuttuisi.
Vapauden paradoksi
Vaikka tunnistamme olevamme vapaita, syvällä sisimmässämme tiedostamme olevamme sidottuja maallisiin velvollisuuksiimme. Työ, taloudellinen velka ja ehkä ihmissuhteetkin tuntuvat riittävästi oravanpyörässä pyörittyämme epämääräiseltä kahleelta, jonka johdosta emme tunne olevamme todella vapaita. Rakkaus, uskonto, kotimaa – vapauden puolesta vai sitä vastaan?
Vapaudentunne muodostuu tärkeäksi sellaisissa olosuhteissa, jossa vapautta on rajoitettu. Onko ihme, että vapaus on yksi tavoitelluimmista asioista tänäkin päivänä? Teemme esimerkiksi rahaa niska limassa, jotta voimme sitten lomalla tai eläkkeellä olla vapaita kuin taivaan linnut
Vapaus ei ole ongelmatonta
Ihmisen ongelmat ovat usein sidoksissa vapauteen tai sen puutteeseen ja näin on ollut aina. Filosofit kautta aikojen ovat pohtineet vapauden käsitettä, ja minäkin tässä nyt siitä yritän päästä ymmärrykseen, koska vapaus mietityttää henkilökohtaisesti. Myös uskonnoissa vapaudella on suuri rooli, meillehän ”annettiin vapaa tahto”.
Vapaus on tärkeää ja siksi siitä on tullut myös vallan ja hallinnan väline. Vapauden rajoittaminen on rangaistuksen ja alistamisen muoto. Se voi perustua valta-asemaan tai olla kulttuurisidonnaista. Vaikka orjatyövoimasta on pääsääntöisesti yhteiskunnassamme luovuttu, eivät kaikki meistä silti ole siinäkään mielessä yhtä vapaita.
Ilmaisunvapaus
Arjen kommunikaatiomme olisi aivan toisenlaista, jos voisimme vapaasti ilmaista sitä, mikä sisällämme oikeasti liikkuu. Samalla saattaisimme vapautua paitsi omista rajoitteistamme, myös yhteisöä kahlitsevista säännöstöistä. On vaikea edes kuvitella, minkälainen maailma silloin olisi. Enkä todellakaan väitä, etteikö esimerkiksi yhteiskunnan normit olisi tarpeellisia. Ovat ne. Siitä hyvin antaa osviittaa nykyisin vallalla oleva some-rettelöinti, jota tapahtuu ”sananvapauden” nimissä.
Meillä on vapaus luoda, mutta onko meillä myös vapaus tuhota?
”Vapauden ilmenemismuodoista teoreettisesti mielenkiintoisimpia ja samalla käytännössä kohtalokkaimpia ovat oman rakkaansa pettäminen ja itsepetos. Jos ihminen todella hallitsisi vapaan tahtonsa, hän voisi pitää kaikki vilpittömästi tekemänsä päätökset. Kuitenkin ihminen voi tietoisesti ryhtyä pettämään perhettään, lähimpiä ystäviään ja jopa itseään, vieläpä ikäänkuin vastoin tahtoaan. Mistä on kyse? Ihmisen vapaa tahto on hajanainen. Persoonan tiedostamattomien kerrosten syvimmät virtaukset ja niistä nousevat tahdonliikkeet voivat olla kokonaan toisenlaisia kuin tiedostetut mielenliikkeet. Ihminen ei tiedosta kaikkea, mitä hänen sisällään on, ja tämä tuottaa yllätyksiä jopa hänelle itselleen.”
Ihminen voi tuntea olevansa vapaa, vaikka eläisi vangittuna. Itseasiassa juuri rajoitetuissa olosuhteissa luomisvoima ja vapaus ilmaista itseämme voi saada ikään kuin siivet.
Moni luovaa työtä tekevä ihminen vetäytyy alkeellisiin oloihin, luostariin, piilopirtille tai kylmään vinttikomeroon. Paikkaan, jossa ei tarvitse tehdä jatkuvia valintoja, olla kiusallisen tietoinen houkutuksista ja käyttää energiaa niistä kieltäytymiseen. Yksinkertainen ympäristö vapauttaa energiaamme.
”Jos joku haluaa todella tuntea vapauden olemuksen, tie kulkee yksinäisyyden kautta. Tämä seuraa siitä metafyysisestä totuudesta, että vapaus ei ole vain mahdollisuuksia. Vapaus on vaatimus ja tuomio. Sen rangaistus on ahdistus, joka kumpuaa toteutumattomien mahdollisuuksien tiedostamisesta. Vapauteen kuuluu mahdollisuus aktualisoida potentiaa, eli siirtää mahdollisuuksia olemassaolon piiriin. Tätä siirtymää sanotaan luomiseksi ja koko prosessin kääntöpuoli on ahdistus. Yksinäisyys taas on hyvä ahdistuksen kasvualusta ja tarkkailupaikka”
Vaikka vapaus on niin haluttua ja tavoiteltua, onko se lopultakaan niin tärkeää? Mitä sinä ajattelet asiasta?
Urkumusiikki. Mitä sinulle siitä tulee ensimmäisenä mieleen? Kammottavaa pauhua ja kiduttavaa kakofoniaa. Ahdistavaa hautajaismusiikkia. Ajattelin itse joskus näin. Siksi ymmärrän, että ei ole ehkä kovin trendikästä tykätä urkumusiikista.
Urut on paljon enemmän!
Löysin sen äärilaidat ensimmäistä kertaa tajuttuani että itseasiassa lemppariyhtyeessä Deep Purplessa soi urut. Se ei ollutkaan pelkkä kansakoulun virsihanuri tai hautajaisten tunnelman siivittäjä.
Aikana, jolloin Spotify ei ollut arkipäivää, lainasin kirjaston musiikkiosastolta rohkeasti levyjä eri kategorioista ja seikkailin niiden myötä eri ulottuvuuksiin. Näin törmäsin paitsi Deep Purpleen, myöhemmin myös Kalevi Kiviniemen levyihin ja hämmästyin suuresti miten urut itseasiassa soivat. Sehän on hemmetti rikas ja suorastaan taivaallinen soitin! Parhaimmillaan hivelee sielua ja nostaa eri sfääreihin. Totta puhuen, kyllä sen kuunteleminen voi yhä ahdistaakin.
Maestro Kiviniemi
Kun Kalevi Kiviniemi konsertoi 1900-luvun loppupuolella (jestas miten tämä saa minut kuulostamaan ikälopulta kukkahattutädiltä!) silloisen asuinpaikkani Rovaniemen kirkossa, hankkiuduin kuuntelemaan häntä ja vaikutuin. Sen jälkeen Kiviniemen konsertit ovat kuuluneet kesäohjelmistooni, mikäli suinkin kohdalle on osunut.
Tänä kesänä sellainen osui kohdalle Hartolan kirkossa, jonne suuntasin ystäväni kanssa kulttuuriretkelle. Tällä kertaa minua musiikkia enemmän kuitenkin hämmästytti tuo kirkko. Miten voi pienellä syrjäkylällä olla näin mahtipontinen kirkko?
Urkujen velhosta vielä sen verran, että hänen ainutlaatuisuuttaan ei ehkä vielä osata ihan meillä Suomessa arvostaa. Hän on paitsi kansainvälisesti hyvin arvostettu muusikko, myös hyvin epätavallinen taiteilijapersoona, jolta voi odottaa mitä tahansa. Kulttuuripiireissä sellainen saattaa olla uhkaavan rebelliä, mutta minusta se on suurta rikkautta. Esimerkkinä mainittakoon Lahden urkuviikkojen poikkitaiteellinen, rohkea, rajoja rikkova ja ennennäkemätön Motorgan-show (< tsekkaa mainos linkistä) vuonna 2013. Jota totta helvetissä olin kuuntelemassa!
Ehkä minussa tosiaan asuu kukkahattutäti ja kulttuuritantte. Saanen anteeksi, olenhan tosipuheessa myös jo ikäneito. Urut ja uusioimpi, sointuu niin kauniisti yhteen.
Pyhien merkitys on kristallisoitunut minulle viimevuosien aikana erityisesti pääsiäisviikonloppuina.
On tärkeää elää arjen lomassa ohjelmoimatonta vapaa-aikaa. Purkaa jännitykset. Latautua. Tulla kokonaiseksi. Antaa sielulle sen tarvitsemaa polttoainetta. Tilaa ja aikaa. Kauneutta ja hiljaisuutta. Henkistä vapautta. Tilaa olemassaololle, joka löytää uomansa, kun sitä ei aikatauluteta ja pakoteta.
Se on juuri meidän henkemme, spirittimme, sielumme, sydäntietoisuutemme, joka ohjaa ja johtaa meitä toimimaan vahvuuksistamme käsin — ja kun toimimme sen ohjaamana, toimimme parhaalla mahdollisella tavalla niin itsemme kuin yhteiskunnankin eteen.
Nyky-yhteiskunta vaatii meiltä valtavaa tehokkuutta, jatkuvaa tehostamista ja toiminnan optimointia. Me olemme luoneet yhteiskunnan, joka on kone ja jossa meidän tulee mukautua kulloisenkin koneen tehon mukaisesti.
Kone on kuitenkin yhtä vahva kuin sen heikoin osa ja tuo heikoin osa on inhimillinen ihminen. Sen mieltä voi ruokkia elämäntaito-oppailla, seminaareilla ja tulostavoitteilla, sen kehoa voi ruokkia optimoidulla ruoalla ja superfoodeilla, mutta sielu…. sielu tarvitsee jotain muuta kuin optimoitua arkea ja suorittamista.
Pyhien merkitys on siinä, että se ravitsee sieluamme. Me tarvitsemme kosketusta tähän mystiseen, olemassaolevaan mutta sanoin selittämättömään ulottuvuuteen ihmisyydessämme.
Sanalla ”mystiikka” on mielestäni turhaan ikäviä leimoja, jotka vääristävät käsitystä siitä.
Toki mystiikkaan voidaan liittää myös uskovaisuutta, noituutta, enkelipalloja ja ties mitä hämäräperäistä hörhöilyä, mutta arkisimmillaan sitä voidaan pitää selittämättömänä kokemuksena.
Sana mystiikka juontaa juurensa kreikankieliseen vaikenemista tarkoittavaan sanaan. Uskonnollinen mystiikka tarkoittaa jumaluuden välittömään yhteyteen tai kohtaamiseen pyrkivää elämäntapaa.
Yhteys
Minullekin mystiikka liittyy toki läheisesti edellämainittuun ”jumaluuteen”. Ei niinkään luterilaisuuteen ja raamatun mukaiseen kristilliseen tulkintaan Jumalasta – tai mihinkään muuhunkaan uskontoon, vaan ajatukseen siitä, että olemme kaikki yhtä ja meissä kaikissa on yhteys tuohon jumaluuteen. Olkootpa se sitten vaikka kosmista sielujen yhteyttä. Mielestäni sitä ei tarvitse selitellä, koska se on selittämisen ja sanojen ulkopuolella, osa elämän suurta mysteeria.
Wikipedia kuvaa mystiikkaa näin:
Uskonnolliset mystikot yleensä ajattelevat, että jokapäiväisten ilmiöiden takana on olemassa syvempi, perustavampi olemassaolon taso. Tästä tasosta voidaan käyttää useita eri nimityksiä, kuten jumala, äärimmäinen todellisuus, universaali läsnäolo, voima tai prinsiippi, ja se on mahdollista kokea suoraan. Tämä kokemus voi olla ekstaattinen ilmestys, theosis, jumaluuden tai universaalin prinsiipin suora kokeminen, nirvana, valaistuminen, satori, samadhi jne. Usein tähän liittyy myös tuntemus itsen kadottamisesta ja yhteydestä kaikkeuteen, sekä tunne rauhasta, ilosta ja siunauksesta.
Tunne rauhasta, ilosta ja siunauksesta! Sitä kannattaa vaalia ja siihen kannattaa pyrkiä. Se on mahdollista myös uskonnottomalle ihmiselle. Tosin, jos on suuntautunut teknillis-tieteellisesti ja pitää jopa intuitiota huuhaana, voi olla vaikeaa saavuttaa kyseinen sielullinen tila. Se on mielestäni sääli!
”JÄRKI EI AINA RIITÄ. Kirjailija-lääkäri Joel Haahtelan mielestä ei kannata katsella maailmaa pelkästään tieteellisesti, koska kaikkein mielenkiintoisimpiin asioihin tiede ei vielä anna vastausta. Emme esimerkiksi tiedä, mitä aika on. Haahtelan on tärkeä saada kokemuksia, joissa aistii jumaluuden arkipäivän takana. Samaan hengenvetoon hän muistuttaa, ettei pidä itseään kovin hörhönä. Hän kuitenkin tietää, miten jokainen voi saavuttaa mystisen puolensa.
(Olivia lokakuu, 2013)
Haahtelalla on kompetenssia sanoa näin. Hän on psykiatri ja kirjailija. Lähelle jumalaista hän itse pääsee esimerkiksi kuuntelemalla Wagneria.
”Wagnerin musiikki vie minut hyvin syvälle ja hyvin kaukaisiin paikkoihin”
Haltioitumisen tunne
Mystiikkaan liittyy läheisesti haltioitumisen tunne ja se tavoittaa meidät yleensä ilman tietoista pyrkimystä siihen.
Se kumpuaa ehkä lapsuuden kokemuksista, ehkä ihmisen puhtaimmasta olemuksesta, sisimmästämme. Usein se liittyy esteettisiin elämyksiin, luontoon, oikeisiin mittasuhteisiin; kokemuksiin joissa läsnä on voimakkaita tunteita. Musiikki hyvin usein johtaa siihen, samoin taide ja arkkitehtuuri. Sitä voi toki myös tavoitella mietiskelyn, tietynlaisten tekstien lukemisen, meditaation, askeesin, paaston ja vaikkapa joogan avulla.
Maailmankatsomus
Mystiikka liittyy toki myös uskonnollisuuteen. Mystikkoja yhdistää tietynlainen maailmankatsomus. Usein uskonnolliset mystikot ovat eläneet luostareissa tai harjoittaneet muuten askeesia. Askeesissa pääsee lähelle ihmisen sisintä ja syvintä olemusta, kun kokemusmaailmasta karsitaan pois kaikki sitä värittävä ja egoa ruokkiva materia. Mystikon ei kuitenkaan tarvitse olla uskovainen.
Elämä mystiikan läsnä ollessa tuntuu hyvältä, arvokkaalta, järkevältä ja lohdulliselta vaikeidenkin asioiden keskellä. Kun yhteys mystiseen kokemukseen kaiken kiireen keskellä katkeaa, tunnen oloni turvattomaksi ja jollain tapaa turhaksi. Silloin en myöskään helposti näe mitään järkeä missään ja analysoidessani elämää, koen tehneeni huonoja ratkaisuja ja elämäni turhaksi, koska en ole saavuttanut sitä ja tätä. Elämänilo katoaa, varjot peittävät hyvinvoinnin. Siksi mystiikka on minulle tärkeää. Se on ravintoa sielulle. Kehoa ja mieltä voi ruokkia helposti, mutta sielu jää usein ruokkimatta.
Hiljaisuus
Hiljaisuuden harjoituksissa ihminen on keskenään ajatustensa ja lopulta myös sisäisen hiljaisuuden kanssa. Siinä tilassa ikiaikainen viisaus nousee tietoisuudessa päälimmäiseksi.
Kun tietoisuutta ei kuormita mikään ulkopuolinen, ihminen on syvän viisauden äärellä. Meidän sisäämme on rakennettu yhteys tietoon, joka ohjaa meitä toimimaan oikein ja näkemään asioita oikeassa mittasuhteessa. Nykyajan hektisessä maailmassa yhteys tuohon tietoisuuteen on herkästi katkolla. Emme myöskään luota intuitioomme, sisäiseen tietoomme, vaan teemme päätöksiä ulkoa tulevan määrittelyn valossa. Usein päätökset pohjaavat taloudellisiin seikkoihin tai ennalta määriteltyyn strategiaan, jonka taustalla on tieteelliset ja taloudelliset faktat ja päämäärät.
Olen itse ollut useammalla noin viikon mittaisella hiljaisuuden retriitillä ja olen kokenut viikon aikana ”mystiikan läsnäolon”. Olen kyennyt tulemaan tietoiseksi ja ongelmalliset tilanteet ovat näyttäytyneet uudessa valossa ja löytäneet luontaisesti ratkaisunsa. Kokemuksen pohjalta suosittelen lämpimästi hiljaisuuden retriittiä ihan kenelle tahansa, etenkin tietotyötä tekeville ja muuten kuormittuneille ihmisille.
Paavolan tammesta on tullut hipsterivaeltajien ja Metsien Kätkemä -ohjelman myötä melkoinen julkkis. Se ei ole mikään ihme, sillä vaikuttavahan tuo reilusti yli 400 vuotias ja yli neljän metrin vyötärysmitan omaava tammi onkin.
Paikassa on jotain todella maagista.
