Lectio Divina

Siitä on kauan, kun olen viimeksi lukenut jotain todella ”kolahtavaa”. Jotain sellaista, jota olisi pitänyt lukea hitaasti, nautiskellen — makustella sanoja ja mielikuvia. Yleensä sellaista luettavaa minulle ovat olleet runot ja niinpä tälläkin kertaa.

Suorastaan huikaistuin näistä sanoista:

Hillankukat,
punertuvat mättäät,
elokuun mehevät tähkät.
Niiden keskellä lahoavilla pitkospuilla
pysähdyn.
Valo täyttää suon,
sinun otsasi ja silmäsi,
äiti.
Ja nyt, kun maaliskuun
oksilta tipahtelee
sulanut kuura
loputtoman pitkällä rannalla,
seisot tässä taas.
Otsasi valo kaartuu
tämän lumen ylle,
ei mitään ole välillämme
paitsi käsi, tähkä,
suon tuoksu, tien ja metsän.

– Purjeitten nopeat varjot, Niilo Rauhala, -89 –

Olen hidas lukemaan (pystyn kyllä lukemaan myös nopealla tekniikalla; silmäilemällä tekstiä isompana kokonaisuutena ja siirtäen katsetta vain pari kertaa sivulla, yleensä hahmotan noin 8 rivin kappaleen kerrallaan — jos romaaneista puhutaan, mutta en halua vapaa-aika-lukea niin).

Haluan makustella tekstiä. Haluan tuntea sanat suussani, pureskella tekstin sattumia. En halua pelkästään viihtyä, haluan tulla ravituksi.

Tuskastun tekstiin, joka ei maistu tai joka on persoonatonta tai teennäistä tai kuivaa. Myös sellainen teksti, jossa tykitetään sanoja sanojen perään tuottaen valtavan määrän informatiota vaikeasti omaksuttavine nimineen, laveine kuvauksineen ja tarinan käänteine, on minulle kauhistus. En siis juuri lue fantasiaa…

Mutta teksti, joka pitää sisällään hauskaa tai älykästä sanaleikkiä, perustuu vertauskuviin ja leikittelee mielikuvilla ja jättää ympärilleen tilaa, on minulle mieluisaa, herkullista, kiehtovaa ja sellaiseen suhtaudun intohimoisesti ja nautiskellen. Olisi suorastaan vääryys ahmia sellaista tekstiä.

Oivalsin jotain tärkeää itsestäni ja tarpeistani tuohon yllämainittuun liittyen lukiessani Niilo Rauhalan tekstiä, jossa hän pohtii hiljaisuuden merkitystä ja elämän perimmäisiä kysymyksiä.

Vaikka seuraava lainaus pitääkin sisällään uskonnollisen näkökulman, minulle tämä avasi paljon ja ennenkaikkea muita totuuksia:

Hengellisen lukemisen tulisi olla lectio divina niin kuin vanhat isät sitä harjoittivat. Lectio divina kun tarkoittaa hidasta, keskittynyttä lukemista, joka johtaa suoraan rukoukseen ja oikeastaan jo onkin rukousta.

Kirkon isät antoiva tälläiselle lukemiselle nimen meditatio sanan alkuperäisessä merkityksessä: se on samojen sanojen jatkuvaa toistamista hiljaa ja kärsivällisesti. Johannes Cassianus käyttää nimitystä volutatio cordis, sydämen keinuminen; sydän keinuu ylös ja alas kuin laiva, jota hengen tyrskyt kuljettavat, ja niin Jumalan sanat vyöryvät edestakaisin ihmisen mielessä saadakseen yhä enemmän sijaa.

Keskiajalla tätä luonnehdittiin yllättävällä mutta hyvin kuvaavalla ilmaisulla ruminari, sanan märehtiminen. Mieleen tulee heti unelias lehmä, joka rauhallisesti ja lakkaamatta märehtii ruokaansa. Kuva on varsin valaiseva; se puhuu rauhasta, kokosydämisestä keskittymisestä, kärsivällisestä työstämisestä. Tälläisessa lukemisessa ei ole kyse jonkin uuden oppimisesta. Päinvastoin, asiat ovat jo vanhastaan tuttuja ja moneen kertaan kuultuja. ON kyse siitä, että sydän omaksuu sen, mitä ymmärrys on omaksunut jo aikaisemmin.

(lainaus kirjasta Hiljaisuuden etsijöitä, ihmisiä elämän perimmäisten kysymysten äärellä, Toimittanut Tertti Lappalainen, Wsoy)