Paavolan tammi – road tripillä lasten kanssa

Palataan kesämuistoihin vielä hetkeksi!

Kuten jo aikaisemmin tuli todettua, minulle parasta kesässä on paahtava helle. Sitä tuli kesällä 2018 fiilisteltyä toden teolla – mutta samalla se vaikutti siihen, mitä jaksoi tai pystyi tekemään. Road tripit ilmastoidulla autolla onnistuvat lasten kanssa helteessäkin, toisenlaisia ovat ne omat hikiset muistot 70-luvulta automatkoista helvetissä.

Toiseksi parasta kesässä on ”Go with the Flow!” – elämän virran mukana, etukäteen suunnittelematta, hetkiin tarttuen. Eräänä kesäisenä päivänä virta vei meidät pohjoisen sukulaisten kanssa road tripille Tuusulan kautta kohti Lohjaa.

Armottomina Amorphis-faneina emme kuitenkaan olleet Joutsenen perässä, vaan Paavolan tammesta oli puhuttu jo muutamana kesänä. Tosin salaa ehkä hieman toivoin, että Tomi Joutsen tulisi sattumalta polulla vastaan…092018_23Paavolan tammesta on tullut hipsterivaeltajien ja Metsien Kätkemä -ohjelman myötä melkoinen julkkis. Se ei ole mikään ihme, sillä vaikuttavahan tuo reilusti yli 400 vuotias ja yli neljän metrin vyötärysmitan omaava tammi onkin.

Se on jotain, joka vai tulee kokea.

Eikä sen saavuttaminen vaadi kymmenien kilometrien rinkka selässä vaeltamista, vaan tennareillakin pääsee ja tärkein varustus tälle retkelle on kamera tai kännykkä, jolla voi tallentaa muiston muille somessa jaettavaksi. Kyllä. Nyt kuulun heimoon #paavolantammi.092018_22 092018_21Paikassa on jotain todella maagista.

Alueen historiaan en ole perehtynyt, mutta historian havinan, sielujen tanssin ja mahtavan energian paikalla kyllä tunsi.  Tammi seisoo yksinäisenä valtavat juuret ja oksat ympärilleen levittäytyen. Sen ympärillä, soveliaan etäisyyden päässä, on risuuntunut kuusikko, joka luo omalla tavallaan mystisen ilmapiirin tammen lähettyville.

Tammi on saavutettavissa osana luontopolkua pienen kävelymatkan jälkeen. Paavolan luontopolku itsessään on viehättävä ja pohjoisen asukeille eksoottinen kokemus.

Itseasiassa koko matka tammen luo pitkin Lohjan saaristoreittiä oli valtavan ihastuttava kokemus. Maisema muistutti paikoin Toscanaa omenapuuviljelmineen ja polveilevine maastoineen.

Voi rakkautta!
092018_20

Mainokset

Ettei elämä jää elämättä – uusioimpiumpiosta ulos

Loppukeväästä, kun jouduin kuuntelemaan muutamia öitä kollikissan saatanallista mouruamista, kääntyi siinä pakostakin lopulta ajatus kiiman kamaluuteen ja parinmuodostuksen kompleksiseen maailmaan.

Samaan aikaan kuulin järkytyksekseni erään unelmaparin avioliiton purkautumisesta miehen siirryttyä yllättäen toiseen suhteeseen. Onko ihmistä luotu pitkiin yksiavioisiin suhteisiin ja miksi muutaman eron jälkeen keski-ikäiset ihmiset joko kyynistyvät tai ryhtyvät päättömään deittirumbaan?

Deittipalstoista mulla on sen verran kokemusta, että se on viimeistään romuttanut uskoni parisuhteisiin. Jos asuinalueeltani löytyisikin sopivasta ikähaarukasta vaikkapa 100 miestä, on näistä valehtelematta ainakin 50 naimisissa tai muunlaisessa parisuhteessa ja etsimässä seksiseikkailuja. Toinen puoli pitää sisällään just eronneita tai sitten niitä moniongelmaisia tapauksia.

Ajatus parinmuodostuksesta on itselleni ollut jo pidempään tosi kaukainen asia, mutta jotenkin tämä keväinen pohdintani herätti ja johti siihen, että ajauduin treffeille. Niin, minä, treffeille.

060418_12Ennen kuin mielikuvitus lähtee laukalle, niin kerrottakoon että hurvittelusta ei ole kyse, vaan sivistyneesti kahavilla käymisestä, mutta että oikein (oletetusti) vapaan miehen kanssa ja treffimielessä! Toisenkin kerran! Ja vielä uudestaan metsässä patikoinnin merkeissä.

Käyn toki silloin tällöin miespuolisten kavereideni kanssa kahvilla, mutta se on eri juttu kuin kahvittelu treffimielessä. Vai onko sittenkään?

Kun ottaa huomioon, että olen elänyt umpiuusioimpielämää monta vuotta ja niistä tätä edeltävistä treffeistä ei poikinut mitään muuta kuin typertynyt ja tyhjä tunne sydänalaan, niin onhan tämä nyt silti ennenkuulumatonta. Ja virkistävää!
060418_18Treffailut eivät ole siis olleet edes mielessäni viime vuosina.

Edellinen suhteeksi laskettava, sen kammottavan uusiofuusioavoliiton jälkeen, oli niin typerryttävä, että päätin silloin puolestani miesten saavan jäädä elämässäni historiaan. Deittiaddiktit ja harrastukseen deittipalstoilla pörräävät miehet ei vain ole se mun juttu ja todennäköisempi tulevaisuuden skenaario ihan oikeasti onkin viettää loppuelämä luostarissa.

Ajattelin pitkään, että elän uusioimpenä taatusti onnellisempaa elämää kuin surkeissa suhteissa tai kaihoten ”sen yhden oikean” perään. Ja siinä olen ollut osittain ihan oikeassa. Ne parin kesän takaiset treffit vain vahvistivat fiilistä ja samalla jotain oleellista ihmisyydestäni kuolettui.

Olen kaventanut elämääni, jotta minun ei tarvitse törmätä enää yhteenkään deittipalsta-addiktoituneeseen, rokki- tai riikinkukkoon, epävakaisiin tuuliviireihin tai moniongelmaisiin käveleviin aikapommeihin. Mutta valintani on tarkoittanut samalla myös ei potentiaalisen sielunkumppanin tapaamiselle, läheisyydelle ja kohtaamisille.

Ihmisten kohtaamiset ja vuorovaikutus ovat olleet minulle aina tärkeitä asioita, myös silloin kun olen elänyt elämässäni kaikista introverteinta vaihetta.

060418_22Nyt kuitenkin oli pakko myöntää itselleni, että kuihdun ihmisenä ja naisena, jos en pysty enää koskaan kohtaamaan miestä potentiaalisena sieluntoverina ja kumppanina.

Olen viimeaikoina tavannut aika paljon uusia ihmisiä erilaisissa yhteyksissä ja löytänyt elämääni myös uusia naisystäviä. Kohtaamisen tarve on siis jälleen osin alkanut toteutumaan tervehdyttävällä tavalla. Jos aikaisemmin vedin puoleeni hankalia, rikkinäisiä ja vahingollisia ystävyyksiä, tänä päivänä on ollut onni tavata valon tuojia. Sen lisäksi ihminen toki kaipaa kohtaamista, nähdyksi tulemista, kosketusta ja ajatusten vaihtoa kuitenkin myös vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Valo meissä syntyy vain kun olemme avoimia elämälle ja ihmisille. Se vaatii rohkeutta ja pettymysten sietokykyä.

060418_14

On ihan helkkarin mukavaa löytää itsestään jälleen piirun verran naista ja ihmistä, joka saattaisi vielä joskus sanoa kyllä maailmalle vaaleanpunaisten silmälasien läpi.

Otin riskin. Toivon tämän vahvistavan Valoani ja kasvattavan rohkeuttani kohdata elämä uudelleen.

Silta yli synkän virran

Elämä on kyllä melkoinen seikkailu. Tai miten sen nyt sitten haluaa nähdä.

Tavakseni on tullut käydä sulattelemassa asioita kaupungin läheisillä luontopoluilla. Polkukävelyistä on muodostunut arjen pelastaja. Kaipaan haastetta niin keholle kuin mielellekin, mutta myös uusia näkökulmia. Uusi polku vie kohti uusia näkymiä, aina.

Pidemmillä kävelylenkeillä kuuntelen podcasteja, mutta kun lähden luontopoluille, haluan kuunnella luonnon ääniä ja mikä tärkeintä – sisäistä ääntäni.

Tällä kertaa sulatettavaa oli sen verran isosti, että päätin vihdoin kulkea läpi Porvoonjoen luontopolun, sillä se oli minulle ihan uusi.
060418_4
Sain vihdoin tuloksia verikokeistani. Olin tietenkin käynyt ne stalkkaamassa jo ennen lääkärin soittoa, joten tavallaan tiesin, mitä tuleman pitää.

Lääkärin puhelu tosin hieman lisäsi huolta, sillä en voi olla varma, että olisin hyvässä hoidossa. Yhdistettynä sahaavaan verenpaineeseen näin koetuloksissa ikäviä yhtymäkohtia sisäiseen lohikäärmeeseeni, jonka toivon uinuvan ikiunta. Lääkäri ei niitä sen sijaan tunnu hahmottavan, etenkään kun sisäisen lohikäärmeeni aktiivisuutta mittaavat arvot olivat ns. normaalit. Sitähän ne minulla olivat pääsääntöisesti silloinkin, kun sairaus oli aktiivinen…

Työterveyden yleislääkärillä ei voi tietenkään olla ymmärrystä niin isosta kokonaisuudesta kuin mitä autoimmuunisairaudet ovat. Tästä vähän lisää myöhemmin tässä tekstissä.
060418_10
Lähdin siis sulattelemaan lääkärin puhelua Porvoonjoen luontopolulle, josta olin kuullut vasta muutamia vuosia aikaisemmin. En ollut oikein paikallistanut, mistä itse polku lähtee, sillä opasteet on aika huonot ihmiselle, joka ei tunne seutua kunnolla.

Huonosti niitä opasteita nytkään löytyi, mutta olin jo hieman aikaisemmin selvittänyt molemmat lähtöpäät ja suurinpiirtein sen, missä polun pitäisi kiertää. Olin siis kirjaimellisesti ihan kartalla.

Porvoonjoen luontopolku ei nimestään huolimatta kulje suoraan joenvartta pitkin, vaan se menee pitkiä matkoja maanteillä ja hiekkateillä ja muutenkin joen ja polun välissä on vähintäänkin rehevä pusikko melkein koko reitin ajan. Toki joki välillä näkyy ja sen pääsee ylittämäänkin muutamaan otteeseen.

Pohjoisen kasvattina itse joki oli hämmentävä. Joethan ovat oikeasti valtavia ja näkemäni joki muistutti enemmänkin synkkää ojaa. Se on kuitenkin varmasti joskus ollut merkittävä kulkureitti ja portti ulkomaailmaan, joten suhtauduin siihen kaikella kunnioituksella.
060418_26
Saattoi olla kuitenkin virhe lähteä polulle, sillä kärsin aika massiivisesta männyn siitepölyallergiasta ja keuhkoputki huusi hoosiannaa jo lähtiessä. Hengitys on muutenkin ollut viimeaikoina hieman työlästä, joten keuhkovammaisena ei pitäisi riskeerata flunssan suhteen.

Seuraavina päivinä kärsinkin sitten melkoisesta flunssasta. En voi välttyä ajattelemasta, että tämä ei ole mitään kesäflunssaa ja allergianakin vain seurausta näistä autoimmuunihässäköistäni, joiden pelkään tosissani nyt aktivoituvan uudelleen. PCOS on ainakin aktivoitunut stressistä johtuvan painon nousun takia.

Tämän noidankehän haluan nyt katkaista. Ehdottomasti! Mutta miten ihmeessä katkaista tahdosta riippumattoman stressioireilun selkä? Help!
060418_44Verikokeista kävi ilmi mm. lievä munuaisten vajaatoiminta, mikä ei lääkäriä millään tapaa huolettanut. Mikä huolettaa minua. Ei yleislääkäri tietenkään voi ymmärtää näin isoa kokonaisuutta kuin minunkin autoimmuunihässäkkäni ovat, ja silloin on syytä laittaa lähetettä eteenpäin.

Sen sijaan sekä D-vitamiiniarvot, että ferritiiniarvo saivat lääkärinkin ymmärtämään, että uupumuksellani on todellakin myös ihan elimellinen tausta.

Tuo D-vitamiinitaso itseäni erityisesti mietityttää, koska sisäinen lohikäärmeeni pitää sisällään epänormaalin d-vitamiinimetabolian, eikä ole lainkaan yksiselitteistä alkaa tuosta vaan napsimaan pilleriä purkista, niin kuin lääkäri tietenkin ensi alkuun määräsi. Onneksi hän nyt sitten aikoi konsultoida asiassa keskussairaalaa. Jossa ei välttämättä keuhko-osastolla sielläkään tiedetä tämän taivaallista tuosta d-vitamiinijutusta.

En todellakaan halua tai aio buustata sisäistä lohikäärmettäni millään tavalla, varsinkaan jos alkaa näyttää siltä, että se on herännyt.
060418_48
Niin tai näin, luontopolulla läpikäymieni ajatusvirtojen lopputulemana minusta on kuitenkin hyvä, että selvisi esimerkiksi tuo varastoraudan niukkuus. Nyt popsitaan rautalääkettä isolla annostuksella ja katsotaan miten vatsa reagoi ja alkaako maailma kirkastua. Arvo oli niin alhainen, että moni vastaavilla arvoilla on saanut rautainfuusion, mutta toivotaan nyt, että pillerit nostaa arvot nopeasti ja pysyvästi.

Niin että tiedoksi vaan, jos tuntuu sydän hakkaavan tiuhaan tahtiin, hengitys on hieman hankalaa, ajatukset takkuilee ja uupumus totaalisesti lamaa: kyse voi olla ferritiiniarvojen mataluudesta! En minäkään tätä itsekseni tiennyt, vaan joogaohjaajani onnekseni vinkkasi minulle asiasta seurattuaan tätä uupumuskamppailuani. Eikä lääkärikään sitä arvoa ollut mittauttamassa, ennen kuin itse pyysin.

Pidetään siskot huolta toisistamme ja ennenkaikkea itsestä

Omenainen bataattikeitto – oiva retkieväs

omenainenbataatti
172212_4
172512_19

Jouluaatto metsässä

Keitin kaappiin jääneistä bataateista aaton aattona keiton silmälläpitäen jouluaatoksi suunnittelemaani metsäretkeä. Mikä sen mukavampaa, kuin nauttia patikoinnin lomassa lämmintä bataattikeittoa termarista?

Keitto osoittautuikin loistavaksi eväsruoaksi yksinäisen jouluaattoni metsäretkellä. Lähdin metsään aamupäivällä herättyäni ja nautittuani rauhallisen aamupalan kotosalla, minkä jälkeen keräsin reppuun viltin, valmiiksi pakatut eväät ja kameran.

Tässä keiton ohje vielä pdf-muodossa: omenainenbataatti
172512_21
172512_22

Hiljaisuus ja luonnon rauha

Jännitin etukäteen olisiko tie Lapakistoon aurattu ja joutuisinko kulkemaan neitseellisiä reittejä eilisen lumimyräkän jälkeen. Hyvin pääsi perille ja parkissa oli yksi toinenkin auto. Sain kulkea valmiiksi tallattua polkua pitkin eteenpäin. Keli oli just ja just pakkasen puolella, puhdasta lunta oli maassa ja puiden oksilla – eikä ihmisiä mailla eikä halmeilla. Valtavan hyvä valinta lähteä viettämään aattopäivää metsään!

Kuljin tuttuja polkuja pitkin Ahvenlammille, jossa pysähdyin evästelemään. Tein omaksi ilokseni pienet tulet, levitin viltin penkille ja nautin evääni: bataattikeittoa ja lohileipiä, sekä jälkkäriksi suklaan ja appelsiinin makuista chai -teetä ja pipareita.  Kuuntelin samalla miten jäätä pitkin kiitävä hyinen viima sai jään pinnan napsumaan. Viereiset heinät helisivät ja aurinkokin näyttäytyi. Näitä ääniä ei kuule kaupungin hälyssä.
172512_29
172512_30

Valoa!

Paluumatkan autolle patikoin Pitkäjärven kautta katsellen ihanaa aurinkoa ja sen laskua edessäni. Vaikka mieli muutenkin onkin tällä hetkellä aika raskas, teki retki monella tasolla hyvää.

En tiedä parempaa tapaa viettää joulua kuin ulkoilu pikku pakkasessa ja Valoa tervehtien.
172512_31

Joogaretki metsään ja vieraskynä

Olen jo pitkään haaveillut joogasta luonnonhelmassa. Toive toteutui, kun näin joogasalini Facebook-sivuilla ilmoituksen retkestä joogailun, patikoinnin ja yrtteihin tutustumisen merkeissä läheiselle luonnonsuojelualueelle ja ilmoittauduin välittömästi mukaan. Mikä ihana kombo!

Haaveilin myös siitä, että pääsisin retkeilyblogi Rinkkaputken vieraskynäksi ja tämäkin haave on toteutunut! Lähestyin blogin pitäjiä reilu vuosi sitten, mutta ensimmäisen tekstini sain aikaiseksi vasta nyt tämän retken motivoimana.

Siispä enemmän juttua siitä, kun joogamatto metsään lensi löytyy osoitteesta Rinkkaputki.com. Kirjoittelen jatkossa pienistä metsäretkistäni enemmän sinne, kuin tänne, mutta en toki unohda aihetta tässäkään blogissa!

Nyt vähän kiireessä  pidemmittä puheitta toivottelen mahtavaa viikon jatkoa!

20170904_13

Lapinhullut

Olen syntynyt napapiirin tuntumassa, mutta en ole kotoisin oikein mistään. Jotenkin en ole koskaan aikaisemmin ymmärtänyt, mikä on se Lapinhulluus, joka joihinkin ihmisiin tuntuu iskevän. Itsehän viihdyn eteläisemmissä metsissä ja kaipaan valoa ja lämpöä.

Pappani oli nuorena sodassa Lapissa, Lutonmiehiä, Petsamon erillisosaston joukoissa. Hurjia tarinoita, jotka jättivät ilmeisesti pappaani ikuiset arvet ja asioita, joista ei puhuttu. Mutta Lappi jätti pappaan myös sellaisen jäljen, mikä ei antanut rauhaa ja niinpä hän raahasi sodan jälkeen nuorikkonsa pohjoiseen rakentamaan uutta yhteistä elämää ja perhettä.

Mummu sen sijaan ei ilmeisesti erityisemmin viihtynyt pohjoisessa ja kaipasi koko ikänsä heidän kotiseudulleen, Savoon. Se kaipaus on varmasti geeniperimässäni ja osa nomadiutta, joka sisimmässäni elää.

Olen itse asunut jo vuosia eteläisessä Suomessa. Ensimmäistä kertaa kävin tuntureilla vasta tähtityttöni kuoleman jälkeen. Olin ruskaretkellä Ylläksellä erään mummoryhmän kanssa ja silloin ymmärsin siivun siitä pappani saamasta kipinästä. Meni muutama vuosi, ennen kuin seuraavan kerran tuntureille pääsin, mutta silloin se kipinä vahvistui entisestään.

Kyllä se Lapin hulluus minuunkin iski. Tunturivaelluksille ja ehkä joskus pidemmäksikin ajaksi viipymään tuntureiden lähelle minun tulee päästä säännöllisesti tulevaisuudessakin. Tuntureilla koen ääretöntä vapautta ja sulautumista maailmankaikkeuteen. Sitä energiaa, mikä siellä vallitsee, on mahdotonta kuvata.

Se on ihanaa!

Ohessa vielä kuvia kesän Pallas-vaellukselta.

 

Reppulounas majavalammella

Se oli varmasti tämän kesän helteisin sunnuntai, kun päätin lähteä yksinäni ulos syömään. Se oli samalla erään surullisen asian muistopäivä. Parasta surullisen mielen hoitoa on pitkäkestoinen, mutta samalla lempeä ja luonnollinen kehon rasitus. Ehkä tämä on osa nomadiutta; asiat rullaa eteenpäin samaan tahtiin kuin polku alla. Se on se toivo tulevasta ja uusista näkymistä.

Retkieväät mukaan

Lämmitin kotona edellispäiväisen linssikeiton loput valmiiksi termariin, sillä makkaranpaisto helteellä ei ihan sillä hetkellä kiinnostanut. Lisäksi valmiiksi lämmitetty ruoka helpottaa retkeilyä; ei tarvitse kantaa trangiaa mukana eikä suunnitella reittiä tulipaikkojen ehdoilla.

20170717_10

Lapakisto

Käymme aika usein Lapakistossa retkeilemässä, koska se on helposti saavutettavissa ja tulipaikat on ihan älyttömän hyvällä hoidolla. Tosin vastapoolissa on sen suosio muidenkin lapsiperheiden retkeilypaikkana, enkä välttämättä ihan eniten luonnossa haluaisi kuulla ihmisten aiheuttamaa meteliä.

Lapakiston luonnonsuojelualueella parasta mielestäni on se, että metsätyyppi vaihtuu tiuhaan tahtiin ja maastossa on riittävästi vaihtelua, joten kävely ei ala puuduttamaan missään vaiheessa. Tulipaikkoja on monta varsin lyhyen matkan päässä toisistaan, mutta toisinaan jokaiselle niistä joutuu vähän jonottelemaan. Pienellä alalla törmää niin suohon kuin synkeään satumetsäänkin, sekä useisiin erilaisiin vesistöihin.

Jos joku kiinnostuu vähän kauempaakin lähtemään lasten kanssa Lapakistoon retkelle, niin tiedoksi, että alueella ei saa telttailla.

20170717_5

Majavalampi

Tällä kertaa päätin suunnata kuitenkin Lapakistosta Pajulahden suuntaan, eli ensin Kilpaselle ja sieltä Kinnankosken ja Seelammin kautta Kalliojärvelle ja takaisin autolle. Matkaa kertyi nelisentoista kilometriä.

Kilpanen on suurehko lampi, jossa asustaa majavia. Tämä kiinnostaa itseni lisäksi myös lapsivieraita, joita olemme tuonne vieneet. En ole koskaan onnistunut majavia siellä näkemään, mutta majavan jälkiä näkyy ympäristössä, mm. kaadetuissa puissa ja lammessa on muutamia majavan pesän näköisiä rakennelmia. Kilpasen ympäristössä on tehtyä ikävän näköisiä avohakkuita, mutta yritän olla ärsyyntymättä niistä.

Pian Kilpasen jälkeen tuleekin taianomainen Kinnankoski, jossa viihtyisin vaikka kuinka  pitkään ihastelemassa luonnon kauneutta. Koskelta kipitin syömään Seelammin laavulle. Seelammilla on parikin tulipaikkaa, mutta puuhuoltoa siellä ei taida olla, kuten Lapakiston alueella on.

20170717_1820170717_31

Paluumatkalla autolle bongasin vielä elämäni ensimmäiset Maariankämmekät.  Ilmeisesti se kasvaa koko maassa Lappia myöden, eikä ole edes mitenkään superharvinainen ilmestys. On jotenkin hätkähdyttävän näköinen kasvi Suomen luonnossa.

Pienistä asioista ihminen tulee paremmalle fiilikselle. Onneksi näin.

20170717_39