Luojan kuva

Joskus mietin, mistä johtuu, että toiset ihmiset katsovat maailmaa niin pessimistisesti ja lannistuvat koettelemusten alle. Toiset näkevät mahdollisuuksia ja valoa, vaikka maailmankaikkeus veisi ympäriltä kaiken.

Sodissa ja katastrofeissakin näkee ihmisiä, jotka pystyvät olemaan ystävällisiä ja toiveikkaita. Ja sitten on niitä, jotka eivät tahdo nähdä enää mitään muuta kuin sen, missä on särö.

Minua koettelemukseni ovat opettaneet katsomaan kohti Valoa. Näkemään, että jos on luopumisia ja katastrofeja, on aina myös uusien alkujen mahdollisuuksia ja huominen päivä. Olen oivaltanut, että elämä tuntuu just siltä, mihin huomioni kiinnitän. ”Tylsässä” arjessa. Ruuhkavuosissa. Katastrofinkin keskellä.

Lapseni kuolinvuoteella oivalsin kirkkaana, että se hetki on ainutlaatuinen. Se hetki oli siinä. Minulla oli mahdollisuus olla saattamassa lapseni viimeiselle matkalleen, sain jakaa sen ainutlaatuisen hetken yhdessä hänen sisarensa kanssa. Kuoleman matka oli kaunis, vaikka niin loputtoman surullinen, enkä missään nimessä olisi ikinä uskonut – tai halunnut-  joutuvani kokemaan sitä. Siitä hetkestä minulla on muistijälkenä sen ainutlaatuisuus ja hetken viiltävä kauneus ja rauha. Ei tuskaa ja ahdistusta, mistä saan olla kiitollinen.

Jos kiinnitän huomioni kipuun, elämä on kipua. Minua oli valmisteltu lapseni kuolemaan. Minua oli valmisteltu kuolemaan ja sitä seuraaviin asioihin. Pystyn kaiken ikävämmän ohella näkemään siinä jonkinlaisen johdatuksen ja merkityksen, mutten pysty sitä koskaan kuvaamaan kenellekään ulkopuoliselle, siksi nämäkin sanat tuntuvat niin turhilta.

Uskallan väittää, että me voimme luoda elämämme. Emme siten, että voisimme ohjailla elämän kulkua ja määritellä, mitä meille tapahtuu, vaan siten, että asennoitumisella ja asenteella luomme muistoja ja tunnetiloja, jotka OVAT elämä. Mikään muu ei ole todellista. Todellista on se, mikä on tässä hetkessä, miltä tämä hetki tuntuu ja miten se näyttäytyy.

Haluanko täyttää tämän hetken ajatuksilla kaikesta siitä, mitä olen menettänyt ja mikä on huonosti vai haluanko nähdä hetkessä sen kauneuden ja ainutlaatuisen; nähdä ja aistia sen, mikä on hyvin? Kumpi on minun elämäni kannalta merkityksellisempää?