Syksyisin nomadi minussa herää ja alan kaivata mahdollisuutta vaihtaa paikkaa välttääkseni pystyyn kuolemisen. Aina ei tarvitse lähteä muuttokuorman kera tien päälle, vaan useimmiten riittää henkinen ravistelu. Parhaat ravistelut saa kulttuuri- tai taide-elämyksistä, joten usein suuntaan syksyisin etsimään apua sieltä suunnalta.
Tällä kertaa ei ollut tiedossa mitään tapahtumaa tai näyttelyä, joka kiinnostaisi. Luotin kuitenkin siihen, että jotain kiinnostavaa löytyisi, kunhan vain varaisin aikaa näyttelyssä käymiseen. Poikkesinkin sitten katsomassa näyttelyn Lahden Historiallisessa museossa, mutta se ei tarjonnut sitä mitä sielu tällä kertaa kaipasi.
Ajauduin museolta poistuessani pettymystä nieleskellen läheiseen Lanupuistoon. Kaltaiselleni metsiä ja kulttuuria rakastavalle ihmiselle se on mitä loistavin paikka tyhjentää päätä ja virkistyä. Ja hei, sehän on ulkoilmataidenäyttely!
Kaunis syksyinen aamupäivä tarjosi loistavan taustan kokonaisvaltaiselle elämykselle, jonka jälkeen en enää kaivannutkaan tuhdimpaa kulttuurielämystä.
En lakkaa hämmästelemästä, miten nämä patsaat näkee joka kerta aivan uusin silmin. Patsaissa on mukana sympaattista huumoria ja jotenkin ne saavat peilaamaan omia tunteita.
Lanupuisto sijaitsee keskeisellä paikalla Lahden kaupunkia, mutta silti se on sopivasti piilossa keskustan ja Sibeliustalon välissä Kariniemen mäen laella. Opasteet löytyvät esimerkiksi Pikku-Veskun kisapuiston puoleiselta parkkipaikalta ja Vesijärvenkadulta pyörätien reunasta.
Puisto on rakennettu vuosien 1989 – 1992 aikana ja sen rakentaminen on ollut Lahdelta aikanaan oikea kulttuuriteko. Käytetäänkö enää varoja tälläiseen?
Lahden kaupungin kulttuurilautakunta tilasi veistokset Olavi Lanulta. Puisto on rakentunut Lanun Venetsian biennaaliin 1978 rakentaman ”Elämää suomalaismetsissä” nimisen luontomiljöön innoittamana.
Venetsian biennaaliin hän rakensi veistokset luonnonmateriaaleista. Maataiteilijat muovaavat teoksensa usein maanpintojen mukaan, niitä hyödyntäen ja paikalla olevista materiaaleista. Hassua, mutta nämä betonimöhkäleetkin näyttävät siltä, vaikka ovatkin Renkomäen sorakuopalla betonista valettuja ja paikalleen erikseen kuljetettuja.
Ennen betoniin ja lasikuituun siirtymistä Lanu tosiaan teki veistoksensa usein lumesta, jäästä tai vaikkapa risuista. Maataiteilijoille sopii hyvin, että teokset lopulta sulivat tai maatuivat. Näitä veistoksia katsellessani mietin mitähän hän mahtoi ajatella betonista?
Yhtäkaikki, veistokset ovat alkaneet muuttua osaksi luontoa ja osa patsaista kasvattaa sammalpintaa.
Kuka oli taiteilija Olavi Lanu?
Olavi Lanu eli liki 90 vuotiaaksi ja kuoli Lahdessa viime vuoden keväällä (11.5.2015). Hän syntyi Viipurissa vuonna 1925 ja opiskeli Vapaassa taidekoulussa ja Suomen Taideakatemiassa sekä myöhemmin vaimonsa kanssa Pariisissa. Sodan aikana hän sai betonilaborantin koulutuksen, joten betoni oli varmastikin sen tähden luonteva valinta hänelle luonnonmateriaalien jälkeen. Lahteen hän muutti 50-luvulla.
Lanu on kansainvälisesti arvostettu taiteilija ja hänen veistoksiaan on ympäri maailmaa. Hänelle myönnettiin vuonna 1986 professorin arvo ja Pro Finlandia -mitali 1998. Lisäksi Lahden kaupunki on muistanut häntä useilla erilaisilla tunnustuksilla. Myös Lahden keskustasta löytyy useita Lanun patsaita.
Minä en betonista materiaalina suuremmin perusta. Lanun töissä se kuitenkin taipuu mielenkiintoisiin ja sulaviin muotoihin ja pidän niistä vuosi toisensa jälkeen yhä enemmän.
Minua viehättää ristiriita, joka tämän kaltaisista betoniveistoksista metsässä syntyy. Nämä veistokset ovat todella mielikuvitusta kutittelevia. Se on taiteen tarkoitus.
Vaikka ei pitäisikään betonista ja modernista veistostaiteesta, kannattaa tilaisuuden tullen poiketa Lanupuistossa! Ei voisi olla parempaa paikkaa hänen teoksilleen.
Dare to be lightneer 