Olen syntynyt napapiirin tuntumassa, mutta en ole kotoisin oikein mistään. Jotenkin en ole koskaan aikaisemmin ymmärtänyt, mikä on se Lapinhulluus, joka joihinkin ihmisiin tuntuu iskevän. Itsehän viihdyn eteläisemmissä metsissä ja kaipaan valoa ja lämpöä.
Pappani oli nuorena sodassa Lapissa, Lutonmiehiä, Petsamon erillisosaston joukoissa. Hurjia tarinoita, jotka jättivät ilmeisesti pappaani ikuiset arvet ja asioita, joista ei puhuttu. Mutta Lappi jätti pappaan myös sellaisen jäljen, mikä ei antanut rauhaa ja niinpä hän raahasi sodan jälkeen nuorikkonsa pohjoiseen rakentamaan uutta yhteistä elämää ja perhettä.
Mummu sen sijaan ei ilmeisesti erityisemmin viihtynyt pohjoisessa ja kaipasi koko ikänsä heidän kotiseudulleen, Savoon. Se kaipaus on varmasti geeniperimässäni ja osa nomadiutta, joka sisimmässäni elää.
Olen itse asunut jo vuosia eteläisessä Suomessa. Ensimmäistä kertaa kävin tuntureilla vasta tähtityttöni kuoleman jälkeen. Olin ruskaretkellä Ylläksellä erään mummoryhmän kanssa ja silloin ymmärsin siivun siitä pappani saamasta kipinästä. Meni muutama vuosi, ennen kuin seuraavan kerran tuntureille pääsin, mutta silloin se kipinä vahvistui entisestään.
Kyllä se Lapin hulluus minuunkin iski. Tunturivaelluksille ja ehkä joskus pidemmäksikin ajaksi viipymään tuntureiden lähelle minun tulee päästä säännöllisesti tulevaisuudessakin. Tuntureilla koen ääretöntä vapautta ja sulautumista maailmankaikkeuteen. Sitä energiaa, mikä siellä vallitsee, on mahdotonta kuvata.
Se on ihanaa!
Ohessa vielä kuvia kesän Pallas-vaellukselta.
Dare to be lightneer 