Olen prosessoinut ihmissuhde- ja ystävyysasioita mielessäni enemmän ja vähemmän aktiivisesti koko aikuisikäni. Sitä kun tulee tietoiseksi asioista, joista on puutetta.
Muuttaminen sosiaalisen tukiverkostonsa ulottumattomiin olosuhteisiin, jotka vastaavat suurinpiirtein sulkeutunutta luostaria, on aika tehokas karsinaan laittava tekijä. Saati sitten kun sattuu olemaan vähemmän sosiaalisesti aktiivinen ja osin sosiaalisesti kelvotonkin. Ja vielä erilainen. Ymmärrän siis hyvin maahanmuuttajia ja heidän ongelmiaan! Kun lappilainen muuttaa keskelle hämäläisiä perinnemetsiä, ollaan nimittäin ihan vastaavissa olosuhteissa.
Olen vuosien aikana toki muuttunut jo itsekin hämäläiseksi varikseksi ja viihdyn oikein hyvin tässä ympäristössä – myös tässä henkisessä ympäristössä. Rakkaat vanhat ystävät asuvat edelleen siellä kaukana ja matkan varrella löytyneistä uusista ystävistä osa on jäänyt matkan varrelle näiden koettelemusten ja naisten ruuhkavuosien sivuseurauksena.
Yksinäisyys ja ystävyydenkaipuu
Tällä hetkellä olen yksinäinen ja kaipaan sellaista ystävyyttä, jossa kohdataan kasvotusten. Lähimmät arjessa läsnäolevat ystäväni ovat miespuolisia ja arvostan suuresti näitä ystävyyssuhteita, mutta kaipaan silti NAISystäviä ja NAISystävyyttä. Olen siis työstänyt ystävyyteen liittyviä asioita ja tarpeita mielessäni ja nyt tuntuu, että itseni valmentaminen kannattaa.
Ystävyyshän on läsnäoloa. Sitä, että on aidosti kiinnostunut toisesta ja voi ja haluaa jakaa siivuja maailmasta toisen kanssa. Ajan puute, ruuhkavuodet ja onnettomat aikataulupäällekkäisyydet ova vain selityksiä, ne eivät ole todellisia syitä sille, että ystävyys ei arjessa mahdollistu. Tämän oivaltaminen oli hirmuisen vapauttavaa. Minulla on aikaa ihmiselle, jolle haluan aikaa olevan. Yksinkertaista!
Joskus on muuten aika hauskaa pysähtyä satunnaisten kohtaamisten äärelle. Se saattaa kannattaa! Taannoin kiitäessäni halki kauppakeskuksen matkalla töistä joogaan, minut pysäytti charmikkaasti harmaantunut vanhempi mieshenkilö harmaassa kauniisti leikatussa villakangastakissaan. Hän oli ehkä ”hieman” liikaa juttutuulella, ei suinkaan humaltuneessa tilassa, vaan todennäköisesti ihan vain juttuseuraa vailla (syystä tai toisesta). Olin itse taas menossa paikasta a paikkaan b ja vähemmän juttuseuraa vailla.
Hän halusi kuitenkin kysyä minulta miten tulla niin tasapainoisen oloiseksi, kuin miltä vaikutan. Hämäännyin kysymyksestä ja huikkasin jotain kiireisen työpäivän jälkeisestä joogaan menostani ja tasapainon löytymisestä niiden välistä. Sen jälkeen hän kyseli hieman joogasta, auttaisiko se kenties hänen kaltaisia adhd-tapauksiakin. Lopuksi hän vielä halusi tietää kuka on se onnellinen työnantaja, jolla on palveluksessaan kaltaiseni ”tasapainoinen ja iloinen ihminen” ja toivoi, että työnantaja osaisi arvostaa sitä, että heillä on minut.
Keskustelu nyt oli kaikkineen hieman absurdi, mutta minulle jäi kohtaamisesta iloinen mieli! Miten vähällä vaivalla voisimmekaan ilahduttaa satunnaisia kanssakulkijoitamme, jos vain haluaisimme ja rohkenisimme. Päätin haastaa itseni ja tilaisuuden tullen sanoa jotain rohkaisevaa ja ihailevaa jollekulle ihan tuntemattomalle.
Dare to be lightneer 