Ankkurissa

Minulla on tapana loppuvuodesta kääntää katse sisään ja miettiä kulunutta vuotta. Sitä, millaiseksi se muodostui ja miten kaukana tai lähellä olen sitä, mihin suuntaan toivoin elämäni sujuvan.

Tämä on ollut erityisen tärkeää näinä kuluneina katastrofivuosina, sillä arkirealismi saisi lannistumaan totaalisesti. Se, kuka minut tuntee, tietää, että kannettavana on ollut enempi vähempi liki ylivoimaisia taakkoja. Minun strategiani on ollut hyväksyä todellisuus, mutta kääntää katse samalla tulevaan. Suuntautua kohti toivoa ja tulevaisuutta.

Tälle vuodelle odotin vihdoin paluuta normaaliin elämään, mahdollisuutta kehittää kuntoa ja panostaa hyvinvointiin. Tarkoitus oli panostaa sosiaalisen elämän rakentamiseen ja löytää kenties elämään rakkauttakin. Ei se niin mennytkään. En ole juuri jaksanut kuntoilla tai edes harrastaa säännöllisesti joogaa.En meditoi päivittäin eikä sosiaalinen elämäni kukoista. Seurustelu tai edes pienet säädöt ei voisi vähempää kiinnostaa. Minulla ei ole ollut voimavaroja.

093

Olen ollut hyvin väsynyt ja vähäiset voimavarat olen käyttänyt työelämässä, missä onkin ollut ihania juttuja tekeillä! Se, että työssä olen pystynyt kehittämään itseäni on iloinen ja elämäntyytyväisyyttä ehdottomasti plussalle nostava asia. Mutta eihän se pidemmällä aikajaksolla riitä.

Töissä olen saavuttanut kaikki tavoitteeni ja ylittänyt rajojani, kolkutellut pelkojani ja tuntenut suurta kiitollisuutta. Olen saanut mm. puhua seminaarissa 800 ihmiselle ja osallistua kollegoiden kanssa ideakilpailuun ihan huikaisevassa tapahtumassa ja melko arvovaltaiselle raadille. Emme voittaneet kilpailua, mutta saimme paljon kannustusta ja rohkaisua idean eteenpäin viemiseksi.

Lisäksi sain hyvää harjoitusta esiintymisestä julkisesti. Kohtaamiset tuon tapahtuman tiimoilta saivat minut muistamaan taas hetkellisesti Valoni olemassaolon. Se on tärkeä asia, mutta pääsee aina hiipumaan, kun en jaksa huolehtia itsestäni.

Työ ei yksistään voi  olla se ankkuri elämässä, jonka varaan voi luottavaisesti rakentaa tulevaisuutta. Kun keskityn 100 % työhön, unohdan oman fyysisen hyvinvoinnin. Aikataulut ovat olleet sen verran tiukkoja, ettei ole jäänyt aikaa kuntosalille saati joogalle.Syöminenkin on ollut sitä sun tätä, mistä en ole suuremmin ahdistellut, mutta nyt se kostautuu olotilassa.

Suunnitelma loppuvuodelle on himmailla töissä ja löytää innostus ruoanlaittoon. Ruoka on kuitenkin niin tärkeä asia hyvinvoinnin kannalta, että siitä ei passaa enää lipsua!

Mainokset