Metsä on minulle henkireikä. Olen aina rakastanut yhteyttä metsään ja puihin. Jo lapsena kävin lähimetsässä tekemässä majoja puihin ja olemassa niiden suojassa kurjaa maailmaa paossa. Metsä hoitaa niin mieltä, kehoa kuin sieluakin. Introvertille ihmiselle ihan elinehto!
Nuorena aikuisena etelään muutettuamme löysin metsät uudestaan. Täällä on oikeita satumetsiä, vanhoja, ikiaikaisia, toinen toistaan kiehtovampia metsiä. Soisen Etelä-Lapin risumetsien jälkeen olen nyt paratiisissani.
Lähimetsästä tuli minulle erityisen tärkeä raskaiden menetysvuosieni aikana. Kulkeminen vaihtelevassa maastossa tarjosi keholle liikuntaa ja mahdollisti stressin purkamisen. Hellepäivien tuoksut metsässä ja erityisesti sienisadon kerääminen oli mielekästä puuhaa noiden vuosien aikana. Yhteys luontoon parantaa.
En voi enää noin vain poiketa lähimetsään. Lempimetsäni entisellä kotiseudulla on ajomatkan päässä ja se on sitä paitsi raiskattu ja muutettu sorakuopaksi. Itkin pitkään menetettyjä sieniapajia, tuttuja puita, kiviä ja upeita suppia. Sorakuopan laajeneminen yhä suuremmalle alueelle ”metsässäni” kaiversi sydänalaa.
Sitten minäkin muutin maalta kaupunkiin ja minusta tuli ”metsätön”.
Muutaman hämmennysvuoden jälkeen olen laajentanut reviiriäni merkityille ja hoidetuille ulkoilualueille. Kaupunkipuistoihin ja -metsäkaistaleisiin.
Itseasiassa niissä kulkeminen on lapsen kanssa huoletonta ja mukavaa! Ajoittain toki joutuu kohtaamaan ihmisiä, jonottamaan tulipaikoille tai metsäpoluille. Se ei enää ole yhtä katastrofaalista kuin aikaisemmin. Ihmisethän tarjoavat mahdollisuuden tutustua hengenheimolaisiin! Yhteisöllisyyden kaipuuni on saanut uusia ulottuvuuksia. Olen jopa laajentanut metsäilyäni erilaisiin some-yhteisöihin ja käynyt retkillä minulle entuudestaan tuntemattomien, erilaisten ryhmien kanssa.
Ja mikä tärkeintä, olen näistä ulkoilualueista alkanut löytää nyt myös niitä etäämmällä olevia rauhallisempia kolkkia, omia nurkkia, uusia lempipaikkoja.
Dare to be lightneer 