Joulun jälkilöylyt luurankojen kanssa

Vietin Tapaninpäivänä saunassa pitkän tovin pohtimassa kulunutta ja tulevaa.

Varjo on mahdollista vain, jos on olemassa suuri Valo. Tämän merkitys on minulle uudestaan kirkastumassa. Elämä ei ole pelkästään Iloa ja Valoa ja oikeastaan pyrkimys sitä kohti ei ole edes mahdollista, jos elämä ei joskus myös koettelisi.

En näe mitään syytä alkaa rypemään vaikeuksissa ja siksi en nykyisin enää takerru ja vatkaa niitä. En myöskään koe tarvetta jakaa inhottavia kokemuksia blogissa, eikä se mielestäni tarkoita sitä, etteikö olisi aito. Mutta tällä kertaa mennään niihin ikäviin. Koska tarkoitus on päästä eteenpäin ja kasvaa täyteen mittaani.

Olen tietoinen parista jo kehittymässä olevasta isosta haasteesta, joihin en voi vaikuttaa ja joiden kehittymisen suuntaa en voi etukäteen arvioida. Loppuvuoden voimavarat ovat huvenneet niistä murehtimiseen, joten nyt täytyy vain päästää niistä irti ja jättää asiat herran haltuun. Tällä menolla minulla ei muuten riitä voimavaroja niiden asioiden käsittelyyn sitten kun ja jos se on tarpeellista.

On myös asioita, joiden eteen voin tehdä töitä ja niiden kimpuun totisesti käyn! Niistä erääseen paneudun kohta tässä tekstissä.

Uuden vuoden lupaus

Tiedostan, että alkaa olla viimeiset hetket ottaa oma hyvinvointi tosissaan ja tehdä parannuksia elämänlaatuun. Lupaankin tulevana vuonna tehdä enemmän valintoja hyvinvointi edellä.

Kuunneltuani Sarasvuon viimeisen monologin Yle Areenassa, ymmärsin, että lahja nimeltä Tahto ei vie minua tässä asiassa pöpelikköä pidemmälle. Ei niin, etteikö juuri tahtoa tarvittaisi, mutta sen lisäksi tarvitaan myös muita työkaluja.  Tavoitteiden asettaminenkaan ei yksistään johda mihinkään. Tarvitaan vetoapua tai työntövoimaa ja toimeenpanoa.

Tarvitaan Oikeita Tapoja.

Täytyy muuttaa tapoja, jotta pääsee sinne, minne tahtoo mennä. Nykyiset tavat ovat johtaneet siihen, missä ollaan nyt.

Lupaan kiinnittää huomiota tavoitteiden sijaan tapoihin, joita minun täytyy muuttaa.

Kissat pöydälle!

Mietin saunassa myös asiaa, jonka aion nostaa tässä esille. Pohdin pitkään, haluanko kirjoittaa tästä, mutta minun täytyy, koska se on yksi niistä isoista asioista, joiden kanssa on alettava tekemään töitä, jotta pääsen eroon minua kalvavasta kroonisesta stressistä, joka uhkaa terveyttäni.

Syy, miksi mietin kirjoitanko tästä, liittyy siihen, että kirjoittaminen ei muuta asiaa eikä henkilöä, joka tähän vahvasti liittyy. Hän saattaa nähdä tämän kirjoituksen ja reagoida siihen. En haluaisi loukata ketään ja tiedän, ettei rakentava keskustelu hänen kanssaan onnistu. En myöskään halua kirjoittaa toisesta ihmisestä pahaa ja siksi olen muokannut tätä tekstiä enemmän kuin mihin olen tyytyväinen.

Menneisyyden luurangot kolistelee…

Lähtökohtani eivät ole hyvät. Olen kokenut niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa, johon kuului myös jatkuvien uhkakuvien luominen ja itsetunnon lannistaminen. Jatkuvasta pelosta tuli tavallista arkea.

Kasvoin epämääräisen vihamielisessä ilmapiirissä ja jouduin jo pienenä kuuntelemaan lähisukulaisen valitusta sukulaisista, jotka kohtelevat häntä huonosti. Näin ollen toisen puolen sukulaisista vieroitettiin ensin kokonaan ja toisen puolen sukulaisista oli aina joku, johon en saanut pitää yhteyttä. Ihmiset, joiden kanssa olin samaa lihaa ja verta, esitettiin minulle järjestään pahoina. Käsitys omasta itsestä ei siis päässyt rakentumaan kovin terveelle pohjalle. Se on julmin perintö, mitä voi antaa.

Olen yrittänyt puhua asiasta, mutta hän ei yksinkertaisesti ymmärrä omaa osuuttaan vaikeuksissaan. Kerran, kun kehotin miettimään, miten hän voisi muuttaa omia tapojaan toimia, hän ylimielisesti vain totesi: ”Minä olen, mikä olen, enkä muuksi muutu”. En sittemmin ole edes yrittänyt; olen tehnyt sen, mitä voin, eli pyrkinyt suojaamaan itseni. Ja joutunut tietenkin vihamiesten riviin.

Hän on siinä mielessä hämmentävä henkilö, että parhaimmillaan hän on todella herttainen ja ihastuttava. Siksi monen ihmisen on ollut vaikea uskoa, että kokemukseni lapsuudestani on totta. Jossain vaiheessa hän alkoi käyttää valtaansa lapsiini. Olen pyrkinyt rohkaisemaan lapsiani pitämään häneen yhteyttä omalla tavallaan, koska tiedän, mitä siitä seuraa, kun eristetään sukulaisista. Lapsi kerrallaan olen kuitenkin joutunut hänelle huomauttamaan, että minun lapsiani ei uhkailla, kiristetä tai manipuloida.

Itselleni se viimeinen pisara ja silmiä avaavin kokemus oli, kun hän kuormitti vakavasti sairasta lastani sillä, että häntä harmitti, kun minä en pidä häneen yhteyttä. Oli epäreilua joutua lapsen kuolinvuoteella käymään keskustelua aiheesta ja yrittää helpottaa lapsen murhetta asian tiimoilta. Se oli turhista turhin murhe sillä hetkellä.

Syksyn mittaan olen ymmärtänyt, että krooninen stressini periytyy jo lapsuudesta ja jotta vapaudun siitä, on vapauduttava sen alkulähteestä. Joulun aikaan tapahtui pieni episodi, joka omalla kohdallani kirkasti koko tämän kuvion ja nyt tiedän, mikä on oikein ja miten edetä. Siksi tämä aihe tässä ja nyt.

Rauhaa!