Loppu on uuden alku

Palaan vielä hieman edellisen postauksen aiheeseen tässä kirjoituksessa. Ajattelin ensin jakaa tosielämän tarinan joulun ajalta, mutta päätin jättää sen tekemättä harkittuani asiaa yön yli. On asioita, joiden kannattaa vain antaa olla.

Suku on paras, vai miten sen meni

Minusta on tarpeellista avata keskustelua siitä, ettei lähisuku ei ole aina pelkästään hyväksi ihmiselle ja se on hyvä meillä kaikilla tiedostaa. Aihe tuntuu olevan jotenkin tabu, vaikka olen varma, että aika moni ahdistuu sukulaissuhteiden vuoksi. Ainakin lähisuvussani tässä on selkeästi vahva perinne ja asiat eivät ole mustavalkoisia. Ehkä sinullakin on kokemusta asiasta? Kannamme ihan turhia taakkoja mukanamme ja yksi niistä on vahingollisten sukulaissuhteiden ylläpito vuodesta toiseen.

Työstän nyt aiheeseen liittyvää kuormitusta ja pettymyksiä mielessäni. Huomaan myös selvän yhteyden kroonisen stressin ja asian välillä. Luulen löytäneeni sopivan terapiamuodon. Kyse on varmasti suurimmasta kivestä, joka minun pitää vielä kääntää, päästäkseni eteenpäin. Tämä on osa matkaani kohti Valonööriyttä.

Väkivaltaa ei tarvitse ikinä hyväksyä

Elämä ei ole aina helppoa ja ihmiset tekevät virheitä. Se on ihan ok, kunhan jokainen kantaa vastuun tekojensa mahdollisista seurauksista. Haluan uskoa, että ihmiset pyrkivät tekemään aina parhaansa niissä olosuhteissa ja niillä resursseilla, joita sillä hetkellä on käytettävissä. Tähän ajatukseen nojaten olen antanut lapsuudessani kohdalleni osuneen väkivallan anteeksi. Anteeksi voi antaa, mutta hyväksyä osakseen sitä ei tarvitse.

Haluan myös uskoa siihen, että ihminen oppii virheistään ja ei tee samaa virhettä toistamiseen. Kaikilla ei toki ole siihen yhtälaisia resursseja esimerkiksi mentaalisairauden tai kehitysvajeen vuoksi ja sekin täytyy vain hyväksyä.

Yritän opetella armollisuutta myös itseäni kohtaan. Minun ei tarvitse aina olla se, joka jaksaa ja alistuu ja joka kantaa muiden taakkoja, jotta näiden ei tarvitsisi. Lasteni puolesta teen lähes mitä vain, mutta se on ihan eri asia.

Kuvat on joulunpyhien kävelylenkeiltä. Kuvastavat hyvin mielialaani. On raskas ja pimeä olo, mutta sisimmässäni tiedän, että valo sarastaa siellä jossain edessäni! Tämä siitä huolimatta, että se toinen edellisessä postauksessa mainitsemani iso ja raskas asia nytkähti juuri eteenpäin. Edessä tulee olemaan haastava vuosi ja niitä keinoja stressin vähentämiseksi tullaan todella tarvitsemaan. Here we go again….

img_7188

img_7191

img_7139

Mainokset