Kulkuriluonne

Kävin jokin aika sitten työnohjauksessa ja kylläpä oli valaisevaa purkaa työhön liittyviä ajatuksia ja pettymyksiä ulkopuolisen henkilön kanssa. Tajusin, että pahin innostuksen ja motivaation syöjä työssä on se, että työstäni päättää täysin ulkopuoliset ihmiset. Ihmiset, jotka ovat saaneet toimeksiannon ja jotka eivät tunne minua tai tekemääni työtä.

Kun hyppäsin joitain vuosia sitten tähän uuteen tehtävään, sain itse kehittää ja testailla erilaisia toimintatapoja. Se oli innostavaa, äärettömän motivoivaa ja energiaa antavaa. Sain aikaan hyviä tuloksia sekä hyvää palautetta. Samalla innostin muita ihmisiä esimerkillä.

Tilanne työssä on nyt muuttunut monin tavoin, samoin työssä viihtymiseni. Asialle on tehtävä jotain. Mitä – sen näyttää aika.

Kävin samalla miettimään, miksi kertaalleen kaluttu luu ei minua enää kiinnosta. Eli esimerkiksi miksi en voi käyttää hyväksi havaittua keinoa toiseen kertaa? Niin kuin esimerkiksi työssä innostumiseen, asenteen muuttamiseen tai vaikkapa joogan ottamiseksi osaksi elämääni, vaikka joskus aikaisemmin olen oivaltanut näiden asioiden vaikutuksen ja merkityksen hyvinvoinnilleni. Ei vain lähde enää… ihan sama kuin pitkillä kävelyretkillä; kertaalleen kuljettu reitti ei vedä puoleensa.

Pohdittuani tätä jo jonkin aikaa, taitaa vain olla niin, että kun yksi polku on kuljettu, se on kuljettu. Kun olen kertaalleen oivaltanut jonkin asian, sen oivalluksen tie on kuljettu. Katse eteenpäin.

Henkinen nomadi, se minä olen.