Koin valtavan déjà vu:n kuunnellessani Loukomiehen Koulu -podcastista Juha Itkosen tarinaa, jossa hän kertoi mm. omien ajatuksiensa coachaamisesta.
Itkonen kertoi kirjoittaneensa muutama vuosi sitten projektia nimeltä ”Hyvän vuoden päiväkirja”. Käytännössä kyse oli runon muotoon puetuista arjesta nousevista hyvistä asioista. Hän antoi siis merkityksiä asioille kirjoittamalla ne muistiin.
Useinhan ihminen unohtaa, että elämä on itseasiassa ihan hyvää. Leimaannumme arjen harmauteen tai raskaisiin koettelemuksiin ja vastoinkäymisiin, vaikka arki olisi täynnä huikeita hetkiä ja hyviä kokemuksia. Juhan sanoin, elämässä ajoittain nousee hetkiä, jotka ovat arjen ihmeitä.
Noita arjen ihmeitä olen pyrkinyt tietoisesti tallentamaan muistiin. Siksi minulla on ollut aikojen alusta lähtien blogi. Kun kirjoitan ja valokuvaan arjen ihmeitä, ne jättävät muistijäljen ja rakentavat tarinan mielekkäästä elämästä. Minulla olisi kaikki edellytykset kokea elämäni ahdistavaksi. Mutta en koe. Koska olen valinnut kokea toisin.
Valon lapsen sairaus, sen järisyttävät käänteet ja kuolema oli tietenkin musertava kokemus. Miettiessäni tätä yhtä elämäni merkityksellisintä kokemusta, on päällimmäisenä muistona tunne surusta ja kuluttavasta kokemuksesta. Tein kuitenkin tuon raskaan matkan aikana, jokainen päivä, tietoisesti töitä tallentaakseni valokuvina hyviä arkisia hetkiä, koska niitä oli. Paitsi että kuvasin, tietoisesti valitsin siis nähdä arjen kauneuden kaiken murheen keskellä.
Ilman noita kuvamuistoja minulla olisi noista vuosista muistona vain tunne, joka on raskas ja pimeä. Mitä haluan muistaa elämästä, joka sen jälkeen tuli, sitä jäin miettimään.
Tästä päivästä lähtien haluan muistaa jälleen ne arjen ihmeet.
Dare to be lightneer 