Se oli varmasti tämän kesän helteisin sunnuntai, kun päätin lähteä yksinäni ulos syömään. Se oli samalla erään surullisen asian muistopäivä. Parasta surullisen mielen hoitoa on pitkäkestoinen, mutta samalla lempeä ja luonnollinen kehon rasitus. Ehkä tämä on osa nomadiutta; asiat rullaa eteenpäin samaan tahtiin kuin polku alla. Se on se toivo tulevasta ja uusista näkymistä.
Retkieväät mukaan
Lämmitin kotona edellispäiväisen linssikeiton loput valmiiksi termariin, sillä makkaranpaisto helteellä ei ihan sillä hetkellä kiinnostanut. Lisäksi valmiiksi lämmitetty ruoka helpottaa retkeilyä; ei tarvitse kantaa trangiaa mukana eikä suunnitella reittiä tulipaikkojen ehdoilla.
Lapakisto
Käymme aika usein Lapakistossa retkeilemässä, koska se on helposti saavutettavissa ja tulipaikat on ihan älyttömän hyvällä hoidolla. Tosin vastapoolissa on sen suosio muidenkin lapsiperheiden retkeilypaikkana, enkä välttämättä ihan eniten luonnossa haluaisi kuulla ihmisten aiheuttamaa meteliä.
Lapakiston luonnonsuojelualueella parasta mielestäni on se, että metsätyyppi vaihtuu tiuhaan tahtiin ja maastossa on riittävästi vaihtelua, joten kävely ei ala puuduttamaan missään vaiheessa. Tulipaikkoja on monta varsin lyhyen matkan päässä toisistaan, mutta toisinaan jokaiselle niistä joutuu vähän jonottelemaan. Pienellä alalla törmää niin suohon kuin synkeään satumetsäänkin, sekä useisiin erilaisiin vesistöihin.
Jos joku kiinnostuu vähän kauempaakin lähtemään lasten kanssa Lapakistoon retkelle, niin tiedoksi, että alueella ei saa telttailla.
Majavalampi
Tällä kertaa päätin suunnata kuitenkin Lapakistosta Pajulahden suuntaan, eli ensin Kilpaselle ja sieltä Kinnankosken ja Seelammin kautta Kalliojärvelle ja takaisin autolle. Matkaa kertyi nelisentoista kilometriä.
Kilpanen on suurehko lampi, jossa asustaa majavia. Tämä kiinnostaa itseni lisäksi myös lapsivieraita, joita olemme tuonne vieneet. En ole koskaan onnistunut majavia siellä näkemään, mutta majavan jälkiä näkyy ympäristössä, mm. kaadetuissa puissa ja lammessa on muutamia majavan pesän näköisiä rakennelmia. Kilpasen ympäristössä on tehtyä ikävän näköisiä avohakkuita, mutta yritän olla ärsyyntymättä niistä.
Pian Kilpasen jälkeen tuleekin taianomainen Kinnankoski, jossa viihtyisin vaikka kuinka pitkään ihastelemassa luonnon kauneutta. Koskelta kipitin syömään Seelammin laavulle. Seelammilla on parikin tulipaikkaa, mutta puuhuoltoa siellä ei taida olla, kuten Lapakiston alueella on.
Paluumatkalla autolle bongasin vielä elämäni ensimmäiset Maariankämmekät. Ilmeisesti se kasvaa koko maassa Lappia myöden, eikä ole edes mitenkään superharvinainen ilmestys. On jotenkin hätkähdyttävän näköinen kasvi Suomen luonnossa.
Pienistä asioista ihminen tulee paremmalle fiilikselle. Onneksi näin.
Dare to be lightneer 