Jos ei ole pimeyttä, ei ole valoa
Loppuvuoden ikävissä pyörteissä etsin paitsi tietä valoon takaisin, myös minulle niin rakkaan goottilaisen estetiikan lähteitä. Jälkikäteen vasta ymmärsin asioiden yhteyden, mutta palataanpa siihen vähän myöhemmin.
Olen aina viehättynyt goottilaisesta estetiikasta, pimeyden kauneudella leikittelystä ja vuosituhannen alusta lähtien myös tummasävyisestä musiikista. Viime vuosina tosin olen keskittynyt enemmän valoon ja unohtanut minulle rakkaan inspiraation lähteen, synkän estetiikan.
Kirjahyllyssäni on pitkään odottanut lukemistaan Gavin Baddeleyn ”Goth Chic, Johdatus pimeän puolen estetiikkaan” -niminen goottikronikka. Nyt oli sopiva hetki tämän lukemiselle ja sepäs olikin mielenkiintoinen luettava!
Goth Chic – johdatus pimeän puolen estetiikkaan
Kirja esittelee paitsi 2000 luvun alun goottikulttuurin ilmenemismuotoja cypergooteista fetissiklubeihin, myös kauhuelokuvien historiaa aina mykkäelokuvista alkaen nykypäivän vampyyrisarjoihin, puhumattakaan 1740 luvulla syntyneen Markiisi de Saden tai sata vuotta myöhemmin vaikuttaneiden Edgar Allan Poen ja Baudelairen kaltaisten kirjailijoiden teoksista.
Alkusanat siivittävät hyvin matkaan:
”Goottilaisessa estetiikassa ei ole kyse pelkästä alakulttuurista, synkkyyden ylistyksestä, arkkitehtonisesta suuntauksesta tai kirjallisuudenlajista. Goottilaisuus on filosofinen katsantokanta – maailmankuva, joka irlantilaisen kirjailija J. Sheridan Le Fanun teoksen nimeä lainaten ”heijastuu kuin synkässä peilissä”. Se on kielteisen ja käänteisen kosmos, jossa kaikki outo ja aavemainen on kotonaan ja jokapäiväisyys kammoksuttavaa. Sen syövereissä pimeyden pahaenteiset varjot saavat vastustamattoman viehätyksen ja turvallisen tavanomaisuuden hidas mätä vain ikävystyttää. Elämänjanan vastakkaiset ääripäät, seksi ja kuolema, viettävät häitään koko hurmaavassa irvokkuudessaan. Viattomuutta ja hyvettä vaalitaan vain neitseellisenä pergamenttina, johon synnin sinetit piirretään verenpunaisen ja sysimustan leveillä vedoilla.”
Wau!
Luovuus kumpuaa synkkyyden rajamailta
Synkkä estetiikka pelottaa monia ihmisiä. Siitä ei ole vielä kauan, kun raskaampaa musiikkia kuuntelevia pidetiin väistämättä hautakivien potkiskelijoina ja rikollisina tai vähintäänkin mielenvikaisina ihmisinä. Tänään on ihan normaalia, että työssä käyvä tavallinen insinööri tai lastenkodin johtaja diggailee metallimusiikkia.
Gootteja pidetään kuitenkin vieläkin kummallisina ja pelottavina. Eikä varmasti vähiten sen vuoksi, että gootti on todennäköisemmin introvertti kuin ekstrovertti. Taiteilijat ja muut boheemit oliot ovat kautta aikojen viehättyneet synkkyyden estetiikasta ja todennäköisesti he helpommin myös keikkuvatkin siellä synkän mielen rajamailla.
Jos puhutaan teini-ihmisistä, niin goottikulttuuri taitaa olla muuten niitä ainoita teinikulttuureita, johon liittyy ihan suoraan kirjallisuus ja taide eri muodoissaan!
Itselleni goottilainen estetiikka on vain osa elämän koko kirjoa. Se on vähän niin kuin värien maailmassa: ripaus vastaväriä saa värin hehkumaan. Valon merkitystä ei voi ymmärtää, ellei tunne myös pimeyttä.
Until death do us apart
Kuolemaan liittyvä leikittely ei minuun uppoa. Olen menettänyt rakkaita ystäviä ja perheenjäseniä aivan liian varhain.
Ymmärrän silti hyvin goottikulttuuriin liittyvän hautausmaa-aspektin. Olenhan jo lapsesta asti ollut itsekin viehättynyt hautausmaista ja hautakivien kertomasta historiasta. Hautakivien potkijat kuitenkin harvemmin taitavat gootteja olla.
Kuolema on osa elämää ja minulle se on arkirealismia, ei romantisoitava asia.
Matka valoon käy pimeyden kautta
Minua kosketti vastikään >> tämä artikkeli << jossa Swallow the Sunin ja Trees of Eternityn Juha Raivio kertoo koskettavasti kohtaamastaan vaikeasta tapahtumien sumasta ja kauniisti edesmenneestä vaimostaan:
”Aleah oli erittäin syvä, mystinen ja maaginen hahmo. Hän vaipui usein temppelihuoneessaan tuntikausiksi meditatiivisiin tiloihin kohdatakseen demoninsa ja pimeytensä. Toisinaan oli jopa erittäin pelottavaa nähdä, kuinka ihminen, joka hohti niin paljon rauhallista valkoista valoa, syöksyy täydelliseen pimeyteen demoniensa perään kuin palava lohikäärme kohdatakseen ja kukistaakseen ne silmästä silmään.”
Vaimonsa kuoleman jälkeen Raivio on tuottanut vaimonsa teksteistä musiikkia projektille nimeltä Hallatar. Uskomattoman vahvaa surutyötä.
Pystyn samaistumaan Raivion kokemukseen oman elämäni kautta, sieltä samasta lähteestä kumpuaa omakin Valoni. Luovuuden voimaksi en ole sitä osannut vielä ohjata. Matka pimeyden halki on jäänyt kesken, nyt on kohdattava se uudestaan. Kohti valoa!
Musiikkia kaikkeuden syövereistä
Olen kuunnellut viime aikoina paljon Hallattaren levyä ”No stars upon the bridge”, joka on kuunneltavissa sekä Spotifyssä että ladattavissa bandin sivuilla täällä. Levyllä laulaa lemppariyhtyeeni Amorphiksen Tomi Joutsen. Suosittelen kuuntelemaan, vaikka se alkuun saattaakin tuntua raskaalta matkalta. En tiedä, miten levy sinuun uppoaa, mutta itselleni se on erittäin puhdistava kokemus. Jos Hallattaren musiikki viehättää, niin tiedoksi että he tekevät Suomessa lyhyen kiertueen keväällä! Olin tästä uutisesta ihan super iloinen.
Samoin olen kuunnellut ”Trees of Eternityn viimeisintä levyä ”Hour of the Nightingale”, jossa Raivion edesmennyt vaimo Aleah laulaa. Suosittelen kuuntelemaan tätä ajan kanssa ja rauhassa, levy ladattavissa täältä. Synkkyys ja kauneus eivät ole niin kaukana toisistaan. Elämän syvyys ja arvostus löytyy tämän yhteyden löytämisestä.
Dare to be lightneer 