Omissa Valoissa

Vuosia sitten päätin alkaa tarkastelemaan elämää valon kautta. Sillä sehän on niin, että jos on olemassa varjo, täytyy olla valokin. Mitä isompi varjo, sitä voimakkaampi valo.

Oivalsin, että voin itse päättää katsonko valoon vai varjoon. Ja minä valitsin valon. Rajanveto kiukun nielemisen + asioiden sormien läpi katsomisen ja itsekidutuksen välillä on ajoittain hienon hieno. Uhriutuminen ja marttyyrin rooli saattaa olla karmea itsepetoksen seuraus, mutta kaikkeen negatiiviseen ei kannata kompastua ja on paljon asioita, joiden voi antaa mennä ihan vain ohitse… Toisaalta on niin, että tapahtuipa elämässä ja oman rajan ulkopuolella mitä tahansa muiden valinnoista johtuen ja niiden seurauksena, on niihin aivan turha takertua.

Ihminen voi vaikuttaa vain itseensä, omiin valintoihinsa ja omaan yleiseen asennoitumiseensa. Jos joku pettää, onhan se väärin, mutta se on sen toisen valinta ja omaa elämääsi on aivan turha mustata sen toisen ihmisen arvojen ja valintojen vuoksi. Se, miten suhtautuu tälläiseen kokemukseen on täysin oma valinta ja valinnan seurauksena joko kärsii tai on tasapainossa.

059

Olen viime aikoina sukeltanut takaisin sellaiseen maailmaan, jossa ihmiset ovat negatiivisia, katsovat kaikkea negaatioiden kautta ja syyttävät ongelmistaan muita. Se näyttää olevan normaalia ja tuottaa ainakin ulospäin näkyvän harhan tukiverkosta, tuesta, myötäelämisestä ja kollektiivisesta välittämisen aurasta.

Myötäelämistä ja varauksetonta tukea minäkin kaipaisin. Toisaalta tähän liittyy vahvasti se, mistä C.Myss puhuu haavakielestä varoitellessaan — vertaistuen piilotettu päämäärä on usein pitää ihmiset kiinni haavoissaan.

Olen halunnut kokeilla myös itsessäni tuota negatiivisuutta (palata siihen). Helpottaako se, että sanoo vihaavansa? Helpottaako, jos ulkoistaa pettymyksensä muiden ihmisten toiminnan tai elämän epäreiluuden syyksi? Tuleeko parempi fiilis, jos saa negatiiviset tunteet nimettyä joidenkin muiden syyksi? Omalla kohdalla se ei toimi: se luo vain negatiivisten tunteiden kierteen, enkä minä koe puhdistuvani siinä.

Puhdistavampana koen tietoisesti kehittämäni teflonisen pinnan, jonka läpi ikävät pisarat eivät pääse muodostamaan homepesiä minun sieluuni. Joku voi nimittää sitä välinpitämättömyydeksi, kylmyydeksi tai jopa masennuksen oireeksi. On kuitenkin eri asia, jos mikään ei kosketa kuin se, että omalla asennoitumisellaan ei päästä asioita vahingoittamaan itseään.

Olen myös tarkkaillut ihmisiä, jotka vuodesta toiseen toimivat tuolla syyllisyyden ulkoistamisen ja negaatioihin tarttumisen tavalla. En tiedä, mitä siellä sisimmässä tapahtuu ja miltä tuntuu, tuleeko se elämän voima toisille ihmisille lopulta juuri siitä ja ovatko nämä ihmiset täysin immuuneita ymmärrykselle, että omassa toiminnassa olisi jotain väärin? Olisin kiinnostunut ymmärtämään tätä kuviota.

Onko se lopultakaan niin ahdistavaa ja negatiivista solutasolla kuin miltä se minusta näyttää ja voiko ihminen olla niin sokea itselleen? Ihmiset tuntuvat puhdistavan itseään monin eri tavoin.

Minun keinoni tapahtuu hiljaisuutta ja yksinkertaisuutta vaalien, totuuteen, tähän hetkeen ja omaan itseeni keskittyen (itseni kunnioittaminen, omien rajojeni säilyttäminen ja asennoitumiseen liittyvät valinnat).

En voi kuitenkaan sanoa, että se on ainoa oikea tapa saavuttaa elämässä tasapaino ja tyytyväisyys, koska minulla ei ole kokemusta toisen ihmisen sisäisestä maailmasta ja sen rakenteista.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s