Virtuaalista

”Äiti, äiti, mä törmäsin YouTubessa sun videoon!”

Hämmentävä hetki. Niin. Kyllähän sen tietää, että kun on aktiivinen some-kanavissa, jälkipolvikin väistämättä törmää virtuaalisiin jalanjälkiin. Eksät ja eksien eksät, sukulaiset ja deitit voi helposti stalkata elämäämme muutamalla helpolla ranneliikkeellä. Verkon ja arjen rajapinnat ovat jo romuttuneet. Some on kuin kauppatori, osa kaupungin yleiskaavaa eikä enää mikään erillinen, pimeä, salainen sopukka.

Olen täysin tietoinen siitä, että kaikki, mitä nettiin laitan puolianonyymisti, on täysin yhdistettävissä ja henkilöitävissä. Itselläni ei ole mitään salattavaa; elämää on eletty, vihamiehiä ja ystäviä hankittu ja voisin täysin avoimesti kertoa koko elämäntarinani auki, jos siitä olisi jotain hyötyä jollekin. En silti halua tuoda kaikkea verkkoon, koska esimerkiksi kiukun ja pettymyksen hetket ovat hetkellisiä ja suruun liittyvät ajatukset ovat asiayhteydestä irrotettuna kaukana totuudesta.

Virtuaalisen avoimuuden rajat?

Usein ihmettelen, miten ihmiset uskaltavat kirjoitella lähestulkoon mitä sattuu – vieläpä muista ihmisistä. On aika helppo yhdistää ihmisiä toisiinsa. Joku tuntee aina jonkun ja ihmeellisiä yhteensattumia tapahtuu.

Jouduin tänään miettimään, kuinka suhtautua eräässä some-kanavassa esille nousseen  henkisen gurun ihannointiin. Olisiko minulla oikeutta kertoa kyseisen henkilön pimeästä taustasta, josta tulin taannoin tietoiseksi sangen luotettavan tahon kautta? Osallistuin keskusteluun sen osuessa kuitenkin vahvasti arvojeni ja harrastusteni ytimeen ja koin sietämätöntä halua ravistella keskustelua ja samaan aikaan kamppailin tiedon ja tietämättömyyden ristiaallokossa. Olisiko minulla oikeutta paljastaa salattua pimeää menneisyyttä, toisaalta voisinko keskustella asiasta neutraalisti vai syyllistyisinkö jopa valehteluun, kun en kertoisi mitä tiedän? Jätin kertomatta. Tietenkin!

Olen myös nähnyt sen, että kuka tahansa voi esittää verkossa mitä tahansa, eikä kaikki ole todellakaan sitä, miltä se näyttää. Toisaalta tarvitseeko niin edes ollakaan? Joskus törmää kritiikkiin siitä, että bloggarit feikkaa arkeaan. Ei kenelläkään ole velvollisuutta avata elämäänsä verkossa sen enempää kuin itse haluaa.

Jokaisella meistä on elämässä useampia rooleja

Ei sitä töissäkään välttämättä revi auki kivuliaimpia haavojaan, mutta jossain vertaisryhmässä identiteetti rakentuu vain niiden ympärille. Ystäville edustamme yhteistä historiaa ja harrastusryhmissä kosketuspinta usein rakentuu yhteisten mielenkiinnon kohteiden ympärille.

Jos näen ihmisestä aina kasvot, niin tunnistan hänet edestä. Jos sen sijaan katson aina jonkun selkää, en välttämättä tiedä miltä hänen kasvonsa näyttävät.

Somessa ja blogeissa mielikuva ihmisestä rakentuu sen varaan, mitä siellä itsestään jakaa. Tätä yksipuolisuutta moni kritisoikin, mielestäni aika turhaan. Verkko on vain yksi uusi ulottuvuus arjessamme. Se, että blogissa jakaa elämän kauniita pieniä hetkiä, siistiä kotia, onnistuneita leivonnaisia, luksuslaukkuja ja bloggareiden yhteisiä juhlia, ei ole feikkaamista.

Mielestäni on ihan ok, että verkossa ja etenkin blogissa pidättäytyy jakamasta yksityiselämän kipeimpiä kohtia. Toisaalta olisiko esimerkiksi tuon edellä mainitun henkisen gurun syytä kertoa pimeästä taustastaan, koska on kuitenkin ihmisiä, jotka tietävät ja sen aiheuttamista seurauksista tänäkin päivänä kärsivät? Ehkä rehellisyys toisi lisää uskottavuutta. Vahvistaisi, että mennyt on mennyttä, eikä onnistuneesti piilotettuna ominaisuutena kuoren alla purkautuakseen esille jossain yhteydessä, joissain yhteyksissä ja jonain päivänä.

Aitous on avain parempaan arkeen – virtuaalissakin

Itseäni viehättää aitous ja rosoisuus. Arvostan sitä, että ihmiset uskaltavat avata blogeissaan myös haavojaan. Olemme aina ulkopuolisia tarkkailijoita toisten elämässä, kunnioittakaamme sitä. Verkon kuplissa piilee sellainen vaara, että alamme uskoa harmonisen ja säröttömän elämän olevan mahdollista. Ehkä alamme tavoitella sitä itsellekin ja koemme epäonnistumisen ja tyytymättömyyden tunteita, kun emme osaa itse elää ilman hikeä, räkää, pettymyksiä, kiukkua, riitoja ja sotkuja — tai menneisyydessä tehtyjen virheiden kanssa. Tämä kaikki luo meille kaikille ihan valtavasti turhaa painetta!

Lisäksi se, että kuvittelemme olevamme perillä tuttavien elämästä some-päivitysten perusteella, on suorastaan vaarallista ja etäännyttävää. Kauempana asuvat ystävät ovat osin alkaneet etääntyä, koska elämäni näyttäisi somen kautta rakentuvan mielenkiintoisen työn, tapaamisten, tapahtumien ja gloorian ympärille. Etäällä asuva sosiaalinen turvaverkostoni on myös höllentynyt samasta syystä.

Eräs ystäväni hämmästyi, kun kerroin hänelle yksinäisyydestäni ja vastoinkäymisistäni. Hän oli rakentanut mielessään kuvaa, jossa uudet työn mukana tulleet kuviot ja taannoisen aktiivisemman joogaelämän jaksoni aikaiset tapahtumat ovat tehneet elämästäni täyttä, mielenkiintoista ja sosiaalisesti hyvin rikasta, ettei siinä ole enää tilaa ja tarvetta vanhoille ystäville.

Miten muka voisin kokea yksinäisyyttä?

Minusta tuntuu, että elämän lipsuessa yhä vahvemmin virtuaaliseen verkkoon, yhä useampi ihminen kokee tyhjyyden ja yksinäisyyden tunteita, mutta sitä ei uskalleta sanoa ääneen. Me kaipaamme lihaa ja katsekontaktia. Ihmisellä on aistit ja jokainen niistä kaipaa vastinetta. Virtuaalinen verkko ei pysty vastaamaan kuin vain muutamaan niistä.

Pitäkäämme kiinni siitä, mikä tekee meistä ainutlaatuisia; inhimillisestä ihmisyydestämme!
20160828_154708

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s