Uskalla olla valonööri

Ihminen on tasapainossa ja kantaa valoa mukanaan silloin, kun hän saa olla tekemisissä omien lahjojensa kanssa ja toimia vahvuuksistaan käsin.

Muistin tämän taas elävästi tartuttuani pitkästä aikaa vesiväreihin ja tusseihin. Siinä hetkessä jotain kauan sitten torjuttua palasi jälleen osaksi minua. Edelliskerrasta kynien kanssa on vähintäänkin kymmenen vuotta aikaa. Säännöllisestä harrastamisesta aikaa on sitäkin pidemmin.

Luovuus on löytänyt uusia uomia mm. valokuvaamisen, käsitöiden ja somesisältöjen myötä. Mutta mikään niistä ei voita sitä, kun saa piirtää.

Always find the light!

Lapsena kaikki toimintamme usein pyörii taipumusten ja vahvuuksien ympärillä (kun emme vielä muutakaan osaa). Lapsi on leikkiessään iloinen ja täynnä tarmoa. Hänessä on valo, joka valaisee helposti koko tienoon. Eikö vain?

Mitä vanhemmaksi tulemme, sitä etäämmäksi saatamme ajautua taipumuksistamme. Tähän vaikuttaa ympäristö; kenties vanhempien toiveet, kaveripiiri, ehkäpä myös ammatinvalinnanohjaaja ja ylipäätään asiat ja ihmiset, joiden kanssa olemme vuorovaikutuksessa. Ajan myötä yhteys omaan sisimpään helposti katkeaa ja lopulta emme osaa erottaa, mikä on omaa ja mikä ympäristön vaikutusta.

Ihminen toki muuttuu, kypsyy ja oppii uusia taitoja matkan varrella. Se on ihan normaalia. Saatamme kuitenkin kouluttautua alalle ja ajautua ammattiin, joka lopulta ei tyydytä sisäisiä tarpeitamme. Voi olla, että pärjäämme ammatissamme hyvin ja saamme siitä jonkin aikaa jopa tyydytystä. Sitä paitsi ihmisenhän pitää jotain työtä tehdä, eikö?

Sitten iskee tyhjyys, tyytymättömyys ja epävarmuus. Elämä alkaa tuntua ehkä suorittamiselta, loputtomalta arjen jatkumolta ja väsyttävältä uurastukselta merkityksettömien asioiden parissa. Silloin valo meissä sammuu.

”Intohimo on siellä, missä kiinnostus ja osaaminen kohtaavat”
-Frank Martela, Valonöörit, sisäisen motivaation käsikirja, Gummerus 2015

Mikä on valonööri?

Frank Martela määrittelee valonöörin ihmiseksi, jolla on sekä vahva elämänhallinta että vahva elämän arvostus. Valonööriys syntyy vahvasta sisäisestä motivaatiosta käsin toimimisesta. Mutta mitä sitten tehdä, jos motivaatio on hukassa, valo sammunut emmekä tiedä, mitä oikeasti haluaisimme edes tehdä? Me voimme rakentaa elämämme olosuhteet sellaiseksi, että se innostaa meitä.

Valonööriys syntyy siitä, kun alamme vahvistaa:

1. vapaaehtoisuuden tunnetta
2. kyvykkyyden tunnetta
3. yhteisöllisyyden tunnetta
4. hyvän tekemisen tunnetta

Kaikilla meillä ei välttämättä ole olemassa yhtä suurta kutsumusta, jota toteuttamalla tulemme mestariksi. Martelan sanoin: ”Valonööriys on sitä, että löytää isompia ja pienempiä tapoja toteuttaa itseään omassa elämässään”. Jos oma kutsumus on totaalisesti hukassa, niin sen voi löytää vaikkapa tekemällä kutsumuskartan .

Hyvä elämä koostuu Martelan mukaan siis tietyistä palapelin osista. Nämä palapelin osat ovat myös ns. Itseohjautuvuusteorian taustalla. Toisin sanoen kun ihminen on aktiivinen toimija omassa elämässään, elämä tuntuu hyvältä

Valonööriyden esteitä ovat taas esimerkiksi se, että tavoittelemme onnea, olemme jatkuvasti huolissamme selviämisestä, rakennamme vääriä unelmia, haemme hyväksyntää ja palvomme yksilösuorituksia.

Kirjavinkki: Frank Martela, Valonöörit – sisäisen motivaation käsikirja, Gummerus 2015

Minä ja piirtäminen

Palatakseni vielä tuohon omaan piirtämisharrastukseen, niin olipa ihana tarttua piirrustusvälineisiin! Jälki ei ole kovin sujuvaa eikä minulla ole edelleenkään mitään fiksua tarkoitusta tuhertamiselleni, mutta voi ihme, miten ihanalta tuntui palata siihen fiilikseen, mitä se minulle aikaisemmin toi. Nuorena sain muuten jopa taskurahaa piirtämällä (ja kirjoittamalla) Sinä Minä-, Regina ja Kodin Kuvalehti -lehtiin.

Mikä sitten sai minut aikanaan lopettamaan harrastukseni? Siihen lienee monia syitä. Se, etten päässyt opiskelemaan graafista suunnittelua silloin noin 25 vuotiaana, kun edellisen kerran mietin alan vaihtoa. Perfektionistille suorittajalle tuo oli isku suoraan ytimeen. Koin, etten ole riittävän hyvä. Toinen syy oli silloinen puolisoni, joka piti tuhertamistani lapsellisena harrastuksena. Olin jonkin aikaa kaappipiirtäjä. Se, että piti piirtää salasssa, kävi kuitenkin raskaaksi. Arjessa ei ollut yksinkertaisesti tilaa sille. Ilo katosi tekemisestä ja niinpä se sitten jäi.

Uutta ammattia piirtämisestä tuskin tulee. Ehkä teen joskus satukirjan, ehkä kuvitan blogia tai piirtelen ihan vain huvikseni, mutta jatkossa haluan pitää tuntuman värikyniin elävänä. Se on osa minun valonööriyttäni.