Tietyt haasteet ovat pakottaneet ajatukset taas asumisasioihin ja täytyy sanoa, että tällä hetkellä tuntuu hyvältä asua täällä uudessa hamsterihäkissä. Kerrostalo tarjoaa turvaa ja lohtuakin. Selkeät rajat elämiseen kaiken kaaoksellisen ja uhkakuvien keskellä.
Uudessa kodissa on riittävästi pistokkeita, nopea netti tulee suoraan seinästä ja pinnat ovat valoisia, pinttymättömiä ja puhtaita. Tietynlainen helppous elämässä tekee välillä ihan hyvää. Neliöitä on just sopivasti ja säilytystilan vähyys pakottaa luopumaan turhasta romusta. Yhä jatkuva karsimistyö on ehkä osa isompaa prosessia, joka kirkastuu minulle myöhemmin.
Olen asunut vahoissa taloissa ja olen aina sanonut, että mun sielu lepää asunnossa, jossa ikkuna on korkeampi kuin leveä (kas, tässä nykyisessä kodissa on!) ja mittakaava on kohottava, kuten se yleensä vanhoissa taloissa ja asunnoissa on. 60 – 90 lukuiset asunnot eivät koskaan ole tuntuneet omilta. Moderni arkkitehtuuri toki puhuttelee, mutta asuminen valkoisessa ja kliinisessä kuutiossa ei välttämättä ole se minuin juttu.
Oli aika, jolloin remontoimme rintamamiestaloamme. Pikkuvalo ja Valonlapsi olivat alakoululaisia, elämä oli perhekeskeistä ja kirjoittelin silloin ensimmäistä verkkopäiväkirjaani hushållerskaamisesta ja remontista. Se oli aika ennen henkilökohtaisen elämäni tsunameja.
Se oli unelmieni täyttymystä mutta samalla monista syistä hyvin ahdistavaa aikaa. Omenapuut, syystyöt, hillokellari ja kaakeliuunin lämpö syksyisin – sitä kodikkuutta muistelen lämmöllä tietenkin. Mutta en kaipaa jäätyviä putkia, kellariin tulvivia jätevesiä, kuivuvia kaivoja, hiiriä sisätiloissa, jatkojohtokasoja ja lumitöitä työpäivien jälkeen.
Tällä hetkellä minulle riittää kävelyretket mansardikattoisten talojen kujilla, kauniiden talojen katsominen, kurkkiminen toisten omakotitaloarkeen, pihatöihin ja keskeneräisiin remontteihin. Fiilistely kujilla on kohottavaa, mutta ei aiheuta enää kaipuuta onnelliseen rintamamiestaloperhe-elämään.
Tänään tiedän, että monen kulissin takana asiat voivat olla myös ahdistavia. Tärkeintä on tuntea olevansa kotona sydämessään, olipa koti sitten missä tahansa. Vaikka tien päällä. Elämäntilanteet muuttuvat, samoin muuttuvat tarpeet kodin suhteen. Muistan elävästi myös sen tunteen, kun jo uusiofuusion ensimmäisten viikkojen aikana niskaan jämähti raskas taakka ja korvamatona alkoi soida ”Mun koti ei ole täällä”. Jokseenkin pitkä taival sen jälkeen kuljettiin ja vieläkään en ole täysin saanut karistettua tuota painajaista mielestäni.
Onhan se aika mahtavaa, jos löytää rohkeuden vaihtaa majaa silloin, kun tuntuu että seinät kaatuu päälle tai ne ovat muuten vain väärässä kohtaa.
Dare to be lightneer 