Tyhjäkäynti

Hetkellisistä elämän purskahduksista huolimatta olen käynyt jokseenkin tyhjäkäynnillä koko tämän vuoden. Pidemmälle en jaksa edes muistaa.

Elämänliekki nostelee päätään ja pieniä liplatuksia voi havaita, mutta en ole elinvoimainen. Enkä etenkään Valoööri. Panttaan valoani tai valo on kituliekillä. Toisaalta, onko Valonööriys edes mitään ikuista ilotulitusta ja ilon pauketta? Väitän, että ei se ole.

Pohjamuta ja pimein pimeys täytyy kohdata ja tunnistaa, jotta Valo saa sen voiman, joka sillä on.

Ottiko masennus tilansa tai onko minussa jotain fyysistä vikaa?

Lohikäärme tuntuu ajoittain nostelevan päätään, vaikka länsimainen lääketiede ei sitä ole vielä todentanutkaan. Krooninen stressi ja autoimmuunisairaudet on huono yhdistelmä. Ikäännyn, rappeudun ja olenhan kovin kulutettu henkisesti ja fyysisesti tämän pitkällisen ylivoimaisen sietämisen ja selviytymisen jälkeen.

Iloa kaipaan! Ja merkitystä jokapäiväisessä elämässäni. Olen joutunut luopumaan kaikista sellaisista asioista, joita olen pitänyt tärkeänä ja joiden olen uskonut tuottavan iloa elämään. Työhön liittyvät muutokset olivat ehkä viimeinen pisara, mutta en aio jäädä sitäkään märehtimään. Raskas sen vaikutus oli, sitä ei ole kieltäminen.

Välillä tekee mieli luovuttaa

Nelisen vuotta sitten luovutin silloisen taistelun ja sen jälkeen asiat alkoivat rullaamaan kuin itsestään. Muistan vielä sen hetken kuin eilisen: istuin sohvalla, tuijottaen pihan suihkulähdettä, siinä helvetin paikassa, jossa lähes ensimmäisestä päivästä lähtien päässäni oli soinut biisi ”Mun koti ei oo täällä”.

Siinä hetkessä olin niin kovin uupunut ja epätoivoinen kaikkien vastoinkäymisten keskellä, Tähtityttöikävissäni. Petettynä. Hyväksikäytettynä. Yhtäkkiä tuli valtavan kirkas hetki, jolloin sanoin ääneen luojalleni, pyhälle hengelle, metsän voimille, mille tahansa, joka minua olikaan kannatellut omien voimavarojen huvettua:

”Minä luovutan. Anna tulla, mitä sitten tuleekaan, otan sen vastaan!”

Nyt, jos luovuttaisin, niin mistä? Ikään kuin päästäisi irti tyhjästä säkistä…

Tajusin jotain merkityksellistä tavatessani isääni pitkästä aikaa. Isästä on tullut vanha mies. Yhteisiä hetkiä ei ole koskaan ollut paljon, koska hän ei ole ollut läsnä arjessani, mutta niitä hetkiä ei ole tulevaisuudessa senkään vertaa.

Juttelimme sukumme syrjäänvetäytyvyydestä ja yksin viihtymisestä. Siitä, miten sen vastapoolissa on yksinäisyys ja yhteisöllisyyden puute. Sukukirouksia tai geeniperimää, mutta minussa se kulminoituu ja minuun se jää.

Tähän kohtaan tulee pilkku