
Vakaa ja hidas virta pakottaa nyt muutokseen. On pakottanut jo jonkin aikaa. Muutos ei ole pelkkää Valoa. Tähän liittyy raskaita asioita ja nyt on pakko penkaista syvemmälle varjoihin. Olen pahoillani, jos etsit blogistani säkenöivää iloa ja valoa.
Draamaa ja paljastuksia ei ole blogissa luvassa jatkossakaan, mutta sanotaanko, että vastassa on viimeiset aallot henkilökohtaisen elämän tsunameista, ne, joiden tultua maisema muuttuu.
Minulla on ollut aikaa pohdiskella mennyttä elämää ja tämänhetkistä tilannetta ja tajuan, että pelko sen kohtaamisesta on pitkään estänyt minua elämästä.
Olen toiminut kuin se curling-vanhempi, joka on hiki hatussa pinnistellyt lakaistakseen vaikeassa pelissä kaikki kuprut jäältä, jotta joukkue voi onnistua. Olen alitajuisesti tiedostanut, että tällä kentällä ei ole onnellisia tähtiä. Olen pihistellyt energiaa selviytyäkseni pettymykseltä ja voidakseni jälleen kannatella ja kuljettaa muita eteenpäin. Viis siitä, että samalla itse olen joutunut luopumaan omista tunteista ja tarpeista.
Sain opetuksen. Minun on elettävä omaa elämääni. Ihmisen oikeus ja velvollisuus on kunnioittaa sitä elämää, jonka on käsiinsä saanut. Meillä jokaisella on yksi ainutlaatuinen oma elämä. Minulla minun, sinulla sinun.
Vaikka nyt koettelee, tsunamin jälkiaallon seurauksena minulle jää se minun elämäni.
Maltan siis mieleni, tämä varjo on tiellä ihan tarkoituksella.