Kiireen, väsymyksen, sairastamisen ja tsunamin odottelun keskellä havahduin että tukehdun seisovaan veteen. Seisova vesi on elämänvoimansa menettänyttä ja vaarallista.
Kuvittelen, etten voi hengittää ”ennen kuin”. Mutta eihän elämä niin voi mennä. Elämä on tämä hetki, kaikkineen. Se on jo ”ennen kuin” ja se on sen jälkeen. Se on myös se pimeä hetki ja se on niitä hetkiä, kun valo sarastaa.
Kaipaan ankkuroitumista omaan elämääni. Syviä, elinvoimaisia hengenvetoja.
Alkuvuoden sairastaminen on saanut asioita kasaantumaan; olisi opiskeluihin liittyen tehtäviä tehtävänä, blogia olisi mukava kehittää hedelmällisempään suuntaan, monta innostavaa kirjaa on lukematta ja luettavana, joogakorttini maksetut tunnit vanhenevat, koska en sairaana ole voinut aloittaa säännöllistä joogaa ja tavaroiden karsimisen viimeiset nyssäkät ja laatikot ovat edelleen tuossa makuhuoneeni lattialla ja eteisessä, tukkona ja riippakivenä.
Ei ihme, että vesi tuntuu seisovan! Samaan aikaan on kuitenkin monta asiaa elämässä edennyt. Mieli on monin tavoin ollut valppaana! Vaikka välillä tuntuu, ettei elämässä mikään etene, kaikki etenee kuitenkin. Kohdallani asiat kypsyvät hitaasti, mutta vakaasti.
Minulle ojennettiin yllättäen käsi ja vedettiin pois seisovasta vedestä. Uskomatonta, miltä kaikki näyttää, kun katsoo sitä toisen silmin. Onneksi otin avun vastaan. Jossain vaiheessa olen viisaampi tsunamien jälkeensä jättämästä maaperästä. Sinne asti en voi kuitenkaan elää henkeäni pidätellen. Nyt ontärkeintä on säilyttää toimintakyky ja suunnata energia mielialan kohentamiseen.
Dare to be lightneer 