Yksinäisyys tiivistyy juhlapyhinä. Tässä on vietetty nyt useampi yksinäinen joulu, uusivuosi, pääsiäinen, vappu ja juhannus. Omista syntymäpäivistä puhumattakaan.
Rakastan hiljaisuutta, rauhaa ja sitä, ettei tarvitse pingottaa jonkun toisen tarkkaan määrittelemän partituurin mukaan. Niitä pyhiä on takana myös ihan riittämiin (huh!). Ja tästä syystä olen nauttinutkin omasta ajasta ja mahdollisuudesta löytää omia tapoja viettää juhlapyhiä.
Mutta nyt, kun olen pahimman kaaosajan jälkeensä jättämän väsymyksen levännyt pois, yksinäisyys juhlapyhinä on alkanut vaivaamaan minua.
Jos tilanne ei muutu, näen elämänkaaren loppupuolellakin yksinäisiä juhlapyhiä, päiviä, joita ei oikeastaan ole. Päiviä, jotka valuvat elämän helminauhassa eteenpäin tasaisena, toisista erottumattomana massana. Ajatus siitä tuntuu kovin lohduttomalta. On toki helppo järjestää oman näköiset juhlapyhät, kuten viime jouluna ja nauttia siitä. En minä sillä, mutta kaipaan yhteyttä.
Tänä juhannuksena minun ei tarvinnut löytää yhteyttä yksinäisiltä metsäpolulta, vaan vietin sitä Menninkäiskorvaiseni kanssa. Kymmenvuotias vielä saattaa haluta viettää juhannuksen äitinsä kanssa ja iloitsen siitä.
Tämän vuoden keskikesä jätti minuun pysyvän jäljen. Siitä on tullut eloon heräämisen taitekohta. Fiilistelen ihmeellisiä tunteita, joita en ole saanut tai voinut kokea pitkään aikaan. Elämä voi joskus mykistää ja hämmentää sekä ilahduttaa ja vahvistaa samaan aikaan.
Juhlapyhiin tiivistyy koko elämänkirjo. Se, mistä on tullut ja minkä kautta on kulkenut. Mitä on matkalta mukaan jäänyt ja keille on olemassa.
Hyvään elämään kuulu se, että on olemassa muillekin kuin itselleen. Hyvään elämään kuuluu muistot, yhteisö, perhe, rakkaat. Yksinäisyys erityisesti juhlapyhinä on surullinen asia.
Dare to be lightneer 