Maailma objektiivin läpi

Olen katsellut maailmaa ikään kuin kameran linssin läpi lapsuudesta asti. Valokuvaaminen on aina kiehtonut minua ja näen maailman erilaisina kuvakulmina, hienoina rajauksina ja kiinnostavina sommitelmina. Mitä muuta valokuvaus on minulle merkinnyt eri aikoina?

Ensimmäisiä unelmiani on ollut oma kamera. Eka kesätyöpalkkani meni zoomilliseen filmikameraan. Tekniikka ei tuolloin minua kiinnostanut, halusin vain päästä nopeasti kuvaamaan. Järjestelmäkamera tuntui ajatuksenakin vaivalloiselta utopialta, vaikka olisin ehkä saanut isäni auttamaan minut alkuun. Hän kun on nuorempana harrastanut valokuvausta ja muistan vieläkin ne kemikaalien tuoksut tietyssä kaapissa.

Ennen digiaikaa…

Paikallinen valokuvaaja kehui aina ottamiani kuvia. Se oli nuorelle tytölle mukavaa palautetta asiasta, jota kohtaan tunsi suurta intohimoa. Silloin 80-luvulla kuvat vielä teetettiin paikallisessa valokuvaamossa, kunnes tuli mahdollisuus lähettää postin kautta filmi kuvakuoressa edulliseen kuvapalveluun.

Vaikka en itse kuvia tehnytkään, jokaista kuvaa piti tuolloin vielä harkita tarkoin, sillä filmi maksoi ja tuloksen näki vasta jälkikäteen. Useimmiten paluukuoressa tuli enemmän ja vähemmän epäonnistuneita otoksia. Silti kuvaaminen oli palkitsevaa, keino toteuttaa itseäni.

Valokuvaaminen jäi jossain vaiheessa vuosikausiksi, kunnes vastaan tuli ensimmäinen pieni zoomillinen digikamera ja kännyköiden kamerat alkoivat kehittymään.

Se olikin menoa sitten! Muistin taas, miten ”minua”, tärkeää ja ihanaa valokuvaaminen oli.

Terapeuttinen kuvaus

Arjen päiväkirja alkoi valokuvaamisen uuden löytämisen myötä rakentua kuvamuistoina kännykkään, Facebookiin ja sittemmin Instagramiin.

Valokuvaaminen pelasti minut masennukselta silloin, kun lapseni sairastui vakavasti ja arki oli sairaalasta toiseen kulkemista – ja silloin kun hän menehtyi. Minä keskitin ajatukseni kuvauksellisiin yksityiskohtiin – kuvasin arkea, arjen kauniita hetkiä, yksityiskohtia, muistoja eri paikoista joissa tuohon aikaan yövyin. Kuvien avulla rankalta taipaleelta on muistikuvia muustakin kuin ikävistä asioista.

Ensimmäinen digijärkkärini oli Canonin yksinkertainen malli ja siihen hankitut pari perusputkea. Kamera oli ensimmäisiä asioita, jonka pakkasin mukaan noille sairaalareissuille.

Kuvasin monta vuotta automaatilla, vaikka välillä yritinkin perehtyä itsenäisesti kameran säätöihin. Minun oli jotenkin todella vaikea sisäistää aukkojen, valotusaikojen ja ISO:n suhde toisiinsa. Etsin oivallusta, mutta kukaan ei tarjonnut sitä minulle.

Panostus välineisiin, koska olen sen arvoinen

Erään elämänmuutoksen jälkeen hankin itselleni palkkioksi paremman kameran.

Minun oli aika panostaa myös omaan hyvinvointiini ja iloon elämässä. Maailmani ihanimman naisen palkintolautakunta siis kaivoi kuvettaan ja eli kaurapuurolla muutaman kuukauden, kun hankin uuden rungon ja samalla muutaman putken lisää – kamera oli toki sellainen, että aijemmin hankitut putket sopivat siihen.

Halusin intohimoisesti oppia kuvaamaan manuaalisäädöillä. Kävin muotsikan avoimen amk:n kesätarjonnasta bongaamani digikuvauksen perusteet -kurssin ja pääsin kärryille kuvaamisen teknisestä puolesta.

En sen jälkeen ole kuvannut automaatilla, vaikka ihan täysin en vielä tuolloinkaan tajunnut säätöjen suhdetta toisiinsa. Useimmiten vastaan tuli kuitenkin putkien heikko valovoima ja sen kompensoimisen vaikeus säätöjen avulla.

Kuvaan, koska voin

Keväällä valmiiksi saamaani visuaalisen viestinnän opintopolkuun kuului tuo sama digivalokuvauksen perusteet, joten pääsin kertaamaan aikaisemmin oppimaani ja johan kolahti perille asti!

Ihan heti en enää tipahda kärryiltä, vaan istun sillä nyt tukevasti. En silti kuvittele, että kuvaamatta taito pysyisi yllä, vaan haluan ylläpitää opittua taitoa ja oppia vielä lisää!

On ihanaa napata kamera kainaloon kun bongaa upean valon, kuten eilen. Menin hetken inspiraatiosta parin putken kanssa lähipuistoon ja napsin nelisensataa kuvaa kukkivista puista ihan vaan harjoituksen vuoksi. Testailin putkia ja palauttelin säätöjä mieleeni. Niin palkitsevaa ja innostavaa! Kuvaan, koska voin.

Minkälainen valokuvaaja sinä olet?