Vielä jonain päivänä

Leikittelen joskus ajatuksella, että olisi kutkuttavaa ottaa kartalta tuntematon, täysin uusi suunta. Ajatuksessa, että tarttuisin johonkin uuteen mahdollisuuteen, uuteen työpaikkaan – johon yhdistyisi automaattisesti asuminen jossain vanhassa rakennuksessa – ja minulle täysin uudessa ympäristössä, pitää sisällään vastustamatonta imua.

Olen ajoittain pyöritellyt ajatusta tosissani ja se on pitänyt minut järjissäni tämän kaoottisen opiskelun ja työelämän yhdistelmässä. Irtiotto tuntuu virkistävältä tuulahdukselta, joka auttaa jaksamaan taas hetken eteenpäin.

Muistan joskus teini-iän jälkipuoliskolla lohduttaneeni itseäni myös asumiseen liittyvällä visiolla: vielä jonain päivänä minäkin voin asua puiston reunalla ja potkia vaahteranlehtiä syksyisellä polulla. Muistan myös sen riemastuttavan fiiliksen, kun tajusin olevani siinä tilanteessa. Taustaksi kerrottakoon, että kasvoin nuoreksi aikuiseksi soiden ja pajupusikoiden maailmassa. Puistoja ja vaahteranlehtikasoja näki vain telkkarissa.

Pimeyttä, kylmyyttä, kosteutta ja ankeutta oli sen sijaan sitäkin enemmän.

Nyt, kun pääosa opinnoistani on suoritettu ja edessä on itseasiassa vain harjoittelu ja opinnäytetyö, tulevaisuutta voi alkaa hahmottelemaan tosissaan. Se on varmaa, että olen muutaman vuoden vielä sidottu nykyisiin kuvioihini. En ole lähdössä mihinkään äkkirykäisyllä.

Työni on mukavaa ja nautin ajatuksesta, että jonain päivänä vielä voisin keskittyä taas kehittymään siinä ja auttamaan organisaatiota parhaalla taidollani. Työssä on myös repaleiset reunansa ja mikäli asiat niiden suhteen eivät muutu, minun täytyy siirtyä eteenpäin. Ymmärrän hyvin, että aina työ ei kasva ihmisen mukana ja minulla on ollut suuri onni kokea se, että sain tehdä työstä juuri sen näköistä kuin itse parhaimmaksi katsoin. En kykene sanottamaan, miten tärkeä kokemus se on minulle ollut tai miten kiitollinen siitä olen.

Nykyinen koti ei ruoki luovuuttani eikä mahdollista tunnetta omimmasta tavasta elää. Tämä asunto täytti tehtävänsä ja oli siinä oikein oiva ratkaisu. Olen kuitenkin jo jonkin aikaa tehnyt pesäeroa siitä ja tiedän, että muutaman vuoden kuluttua minun täytyy asua jo muualla, jotten näivety hengiltä.

On selvää, että matkan on jatkuttava ja monen asian on muututtava. Ei ehkä tänään, mutta lähitulevaisuudessa.

Jos minulla olisi taikasauva, asuisin muutaman vuoden kuluttua jonkin pienen kaupungin tai kulttuuri-keskittymän reunamilla. Kotini olisi vanha, siellä ikkunat olisivat korkeammat kuin leveät, ilma olisi hyvä hengittää ja en joutuisi kuuntelemaan modernin maailman aiheuttamaa hälyä. Pääsisin kodista kävellen metsäpoluille ja kohtuullisen matkan päässä olisi myös urbaani maailma.

En välttämättä asuisi yksin – se ei ole unelmani, vaan se, että saan elää turvallisuuden sekä tasa-arvoiseksi ja kunnioitetuksi tulemisen tunteen ympäröimänä. Yhteisöllisyys, vuorovaikutus ja asioiden jakaminen on ehdottomasti se, mitä kaipaan. Kaipaan myös tilaa, joten tämä 65 neliöinen arki teini-ikäisen kanssa ei myöskään ole jatkossa vaihtoehto. Haluaisin jakaa arjen kumppanin ja jälkeläisteni kanssa. Pieni ja terve yhteisökään ei ole poissuljettu vaihtoehto. En silti koe, vaikka asuisin joskus yksin, että olisin epäonnistunut elämässä. Viihdyn hyvin yksin, joskin kaipaan vahvasti sitä omaa heimoa.

Työssäni toimisin yrittäjämäisesti, saisin keskittyä tekemään sisältöjä ja luovat prosessit olisivat luonnollinen osa työtäni. Voisin kenties auttaa yrittäjiä ja brändejä kehittymään – kenties yksilöitä ja yhteisöjäkin. Saisin yhdistää sanaa ja kuvaa. Minulla olisi aikaa paneutua myös kirja-ideaani kuten myös kuvittamisen maailmaan. Ei minua haittaisi, vaikka toisinaan hääräisin myymälässä tai vaikka kahvilassa, näkisin ihmisvirtaa ja kohtaisin ihmisiä.

Vapaa-ajalla saisin kuopsuttaa puutarhaa, tehdä metsä- ja kulttuuriretkiä ja vihdoin keskittyä rauhassa lukemiseen, sukeltaa toisiin maailmoihin ja kulttuureihin kirjan välityksellä. Haaveilen edelleen myös siitä, että voisin nauttia ruoan laittamisesta. Se vaatii asumiselta ja ajan käytöltä tietyt olosuhteet ja nykyaikaisten pienten asuntojen laboratioriokeittiöt, joihin joutuu roudaamaan yrtit nahistuneina hypermarkettipakkauksina, eivät vastaa sitä.

Visioni on vahva ja se kutsuu minua. Yhtään en tiedä, miten pystyn unelmani toteuttamaan. En kuitenkaan jää odottamaan lottovoittoa vaan toivon, että maailmankaikkeus pitää sisällään sen verran tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta, että saan mahdollisuuden elää tavalla, joka antaa minun olla minä.

Ehkä se vaatii vain yhden myöntävän vastauksen ja seikkailun ovet avautuvat.