Kesäloman ensimmäisen päivän kunniaksi päätin, että otan ikioman lähiretken ja kävelen Porvoonjoen luontopolulle ja koko polun pitkästä aikaa läpi. Oli taas tarvetta hieman saada louhittua omia ajatuksiani – tai ajatuksiin uusia näkökulmia ja ilmakin oli aivan mahtava. Käveleminen on aivan mahtava keino ajatusten jäsentämiseen.
Olin jo edellisten kuukausien päiväkävelyilläni ottanut selvää, kuinka paljon Lahden Eteläinen Kehätie oli tuhonnut tästäkin luontopolusta, joten tällä kertaa minun ei tarvinnut arpoa, missä reitti kulkee.
Kävelin melkein neljä tuntia kuunnellen loppuun Salla Leponiemen ”Niin kauan kuin tunnen eläväni” -nimistä kirjaa, joka kertoo Elin Danielson-Gambogin elämästä. Sanoisinko, että elämänhistoriani ja tämän hetkiseen elämääni liittyvien ajatusten peiliksi melkoinen tarina! Joskus paras keino omien ajatusten louhimiseen on syöttää päähän jotain ihan muuta, leffa, taidenäyttely tai kirja.
Mittariin kertyi kevyesti yhteensä 18 kilometriä, vaikka polkuhan itsessään ei ole kuin vajaa 5 kilometriä pitkä per sivu.
Lahden Eteläisen Kehätien tuoma muutos polkuun
Sanottakoon heti alkuun, että jos polku ei ole tuttu, on turha luottaa opastuksiin sitäkään vähään kuin edellisissä kirjoituksissani olen siitä maininnut. Kirjoitin ensimmäisestä kerrastani polulla mm. kirjoituksessa ”Silta yli synkän virran” ja Rinkkaputki -blogissa omana versionaan, johon tuossa ensimmäisessä kappaleessa linkki.
Alkupäässä polkua ei nimittäin ole enää sitten minkäänlaista opastusta ensimmäisen merkinnän jälkeen. Toivottavasti myöhemmin opastus kehätien raiskaamalle osiollekin tulee. Lahden kannattaisi rummuttaa näitä mahtavia urbaaneja luontopolkuja!
Hyppäsin polulle siis tälläkin kertaa tutusta polun päästä, eli pyörätieltä, joka kulkee tien numero 140 vierellä. Noin 500 metriä Apulandiasta etelään, mäen päällä, vasemmalla pusikossa näkee luontopolun alkupään. Tässä on vielä joku vanha luontopolun merkki jäljellä: reppuselkäinen saukko opastaa siis polun alkuun.
Polku kulkee Nikulankujan, ilmeisestikin asunnottomien asuntolan, rakennusten ja Nikulankadun päässä olevan vesialtaan välistä. Ruohokentässä näkee selvästi, missä polku kulkee, joten rohkeasti vain eteenpäin polkua pitkin rakennusten takaa ja ojan yli soratietä pitkin kohti Eteläistä Kehätietä. Ensimmäisellä kerralla olin jo tässä kohtaa aivan hukassa, sillä silloin reittimerkintä oli piilossa puiden oksien takana.
Kehätien runnomalle alueelle on tehty hiekkapolku, joka kulkee sillan ali Porvoonjoen reunaa mukaellen. Polku on vielä melko karun näköinen, mutta alueelle on tosiaan rakennettu ihan mukavan näköistä sorapolkua ja istutettu puita. Ihan ok, jos ei häiriinny jäteveden puhdistamon tuoksuista ja Kehätien liikenteestä.
Sorapolun päässä polku jatkuu sillan oikealla puolen pyörätien yli kohti peltoja ja pusikoita. Sen, missä polku kulkee, näkee oikein hyvin, vaikka opasteet puuttuvatkin. Peltoaukean jälkeinen pusikkopolku johtaa hiekkapolulle, jossa saattaa ensimmäisen kerran mennä sormi suuhun. Polku nimittäin jatkuu vahvana pellon suuntaan. Luontopolku jatkuu kuitenkin suoraan tien toisella puolen, jossa on maastopyörien jäljiltä melkoisen mutainen polun pätkä. Kannattaa varautua sopivilla kengillä!
Pienen metsikön jälkeen tullaan Talonpojankadulle, jossa edetään pyörätietä pitkin, kunnes oikealla tulee vastaan Kuhankeittäjänkatu. Sinne siis. Ensimmäiseksi ohitetaan mielenkiintoinen Funkis-talo , joka on aikanaan kuulunut kuvanveistäjä Olavi Lanulle.
Puolivälissä tietä peltoaukeamamaiseman jälkeen polku jatkuu oikealle mäelle metsään noin 50 askelmaa Patopellontien risteyksen jälkeen. Opaste näkyy selvästi ja mäellä noita keltaisia puissa olevia opasteita kannattaakin seurata, jottei polkuverkosto johda hukkateille.
Mäen jälkeen laskeudutaan Kyläkunnantielle ja siitä melkein suoraan yli Sylvia-koti Yhdistyksen ja Suomen Kristiyhteisön viressä olevalle satumaiselle metsätaipaleelle.
Lyhyt ja hieman haastava metsäpolku johtaa tien numero 296 virellä kulkevalle pyörätielle, josta jatketaan hieman eteenpäin vasemmalle, kunnes mäen päällä vastaan tulee historiallinen kvartsilouhos ja sen jälkeen näkeekin jo tien yli menevän suojatien.
Suojatie johtaa Ristolan kivikautiselle asuinpaikalle, jossa laiduntaa lampaita näin kesäisin.
Polku jatkuu toisen aitauksen viertä eteenpäin. Älä siis hyppää kivikautiselle asuinpaikalle, vaan jatka vasemmalle.
Aidan yli pääsee sitä varten tehdystä rakennelmasta, jollainen on myös ensimmäisessä aitauksessa ja kivikautisen asuinpaikan kohdalla. Tällä kertaa lampaat makoilivat ison kuusen alla ja polkukin kulki siitä ohitse. Tässä kohtaa joutui hieman arpomaan, missä polku jatkuu, mutta siellä metsän reunassa Porvoonjoen vierellähän se.
Metsikön jälkeen saavutaan peltoaukealle ja polku jatkuu vielä pidemmän pätkän aivan pellon reunan ja joen välissä.
Tällä kertaa se oli osittain ajettu leikkurilla matalaksi, joten oli helppo nähdä, missä kuljetaan. Polku jatkuu pellon loppuun asti ja siitä vielä hieman eteenpäin Miekkiöntielle. Joen ylittävällä sillalla polun toisessa päädyssä on mahdollisuus istahtaa penkeille ihailemaan maisemaa.
Opastintauluissakaan ei reitistä ollut mitään tietoa, mutta toivotaan tosiaan, että Lahden kaupungilla on näistä suunnitelma jo plakkarissa ja pian saammekin ylpeillä kaupunkimme huolehtimista mahtavista opastuksista ja infoplakaateista huikean urbaanin luontopolkumme varrella.
Oma matka jatkui läheisen ostoskeskuksen tarjoaman kahvi ja pissatauon jälkeen hieman eri reittiä takaisin.
Tutustuminen omaan asuinkaupunkiin jalkaisin on todella mielenkiintoista ja olenkin kevään mittaan ottanut tuntumaa eteläisen Lahden asuinalueisiin kävellen.
Dare to be lightneer 