Kun aloitin tutkintoon tähtäävän opiskelun ammattikorkeakoulussa, elämästäni katosi vapaa-aika. En valita siitä, vaan lunastan kiitollisuudella unelmani toteen käymistä. Läheiseni eivät vain tunne samaa kiitollisuutta puolestani – tai ymmärrä, miten tärkeä asia minulle on kyseessä. Se tuntuu kurjalta, sillä omassa todellisuudessani tämä on ainutlaatuinen ja kokonaisuudessaan lyhyt aika.
Olisin tietenkin kaivannut tukea tiukkaan arkeeni, mutta hyväksyn myös sen, että tästä unelmasta minä maksan myös ne laskut. Mutta sitä on vaikea hyväksyä, että väsymystä, ajan puutetta ja panostamista opiskeluun pidetään esimerkiksi tekosyynä yhteisen ajan puutteelle tai sen seurauksena saan kokea jo lapsuudestani tuttuja vallankäytön keinoja: uhkaamista, kiukuttelua, ulos sulkemista, rankaisemista.
Yritin alkuun aikatauluttaa myös ihmissuhteeni osaksi opiskelujen täyttämää arkea, koska läheiset suhteet ovat tärkeitä ja osa tasapainoista arkea, mutta seurauksena palautumiseen tarvittava aika katosi. Siis aika, jolloin ei tarvitse suorittaa, olla läsnä kenellekään ja missä voi antaa ajatusten vapaasti jäsentyä. Uuvuttuani uupumusta tulkittiin väärin ja se lisäsi kokemaani kuormaa. Jouduin arvioimaan palautumisen kannalta priorisoinko ihmissuhdeajan vai oman ajan.
Ajalla, jolloin olisi kaivannut mahdollisuutta lepoon pitikin hyvittää läsnäolemattomuutta ja selvitellä toiselle ihmissuhteen tai oman sitoutumisasteen tilaa. Ymmärrän tietenkin tilanteen, mutta toisaalta en, koska olen opintojen alusta asti sanoittanut selkeästi kuinka tiukilla arjessani olen ja tulen olemaan ja minkälaisesta aikajänteestä milloinkin on kysymys.
Olen siis sanoittanut aikatauluni, mitä on meneillään ja miten itse voin. Siksi tuntuu raskaalta, että tilannetta on tulkittu toisin ja minuun kohdistuu jopa vihamielistä käyttäytymistä sen johdosta.
Minulle on hyvin luontaista suorittaa. Siksi myös nautin tästä prosessista ja opiskeluprojektin suorittamisesta. Ilman tukea tai jos suorittamisesta tulee muille jotenkin tilivelvolliseksi, se on raskasta. Kaiken kaikkiaan opiskelu on minulle kuitenkin lyhytaikainen projekti elämässäni ja ajatuksissani näen, että ajankäyttö ja mahdollisuus olla enemmän läsnä ihmissuhteissa palaa opintoja edeltävälle tasolle.
Toki tiedostan nyt erittäin selkeästi, että niitä ihmissuhteita ei sitten kenties enää olekaan.
Oliko kolmen vuoden opiskelu sen arvoista, että ihmissuhteet ympäriltä katoaa? Kyllä se on ollut, koska olen opintojeni aikana löytänyt sen todellisen minäni, elämäntehtäväni ja sielunsopimukseni. Ja myöskin siitä syystä, että jos ihmissuhteet eivät jousta elämäntilanteiden mukana, niissä on lähtökohtaisesti jotain aivan väärällä perustalla.
Minun on vaikea myös ymmärtää läheisten suhtautumista tilanteeseen senkin takia, että olen itse elämässäni tukenut läheisteni opiskelua tai unelman tavoittelua. Olen joustanut ajankäytössä, auttanut siten, että olen kantanut yhteisten vastuiden (ja vähän muidenkin) kuormaa väliaikaisesti enemmän. Olen antanut tilaa, ymmärtänyt väsymystä ja auttanut jäsentämään opiskeluihin liittyviä epävarmuustekijöitä.
Koen että ihmissuhteissa tulee erilaisia aikoja ja joskus toinen joutuu enemmän vetämään taakkaa eteenpäin kuin toinen, hyvässä ihmissuhteessa vetovastuu vaihtuu luontaisesti, kun tilanne muuttuu.
Mutta siis kiire. En pidä kiirettä ja suorittamista ihanteena.
En, vaikka suorittaminen onkin minulle luontaista ja jopa nautin siitä. Olen hyvin tietoinen, että pitkittyneenä tällainen tilanne on terveydelle vaarallista ja lopulta elimistö pistää stopin. Siksi olen nostanut palautumisen yhdeksi tärkeimmäksi asiaksi elämässä ja siihen kuuluu balanssi; Ihmissuhteet, merkityksellinen vuorovaikutus läheisten kanssa, oma aika, aikatauluttamaton ja go with the flow-aika, sekä riittävä uni ja liikunta.
Opintoni ovat loppusuoralla, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin! Olen suorittanut kurssit melko tiivissä tahdissa, noin kahdessa vuodessa. Edessä on opinnäytetyö ja parhaillaan suoritan harjoittelua. Tiivis tahti johtuu aikuiskoulutustuen lyhyydestä.
Tämän syksyn paineisiin liittyy se, että jouduin aloittamaan opinnäytetyön harjoittelun rinnalla, koska sitä alustava kurssi on mahdollista käydä vain kerran vuodessa, syksyllä. Vuoden päästä olisi turhan myöhäistä aloittaa. Harjoittelu minun piti aloittaa jo tamminkuussa, mutta siihen tuli matkalle monta itsestäni riippumatonta mutkaa ja lopulta heinäkuussa pääsin harjoitteluun. Mikä on ollut kyllä aivan mahtavaa!
Arjen olosuhteiden vuoksi syksy on kuitenkin käynnistynyt hyvinkin väsymyksen tahdittaessa kokemusta. Harjoittelu on ihanaa, mutta koska opin siinäkin jatkuvasti uutta, pää tekee koko ajan täyttä duunia. Siinä rinnalla opparia alustavan kurssin käyminen, töissä alkaneet YT-neuvottelut ja muutamat haasteet normaaliduuniini liittyen ja nämä ihmissuhteiden lisäämät kuormitukset, niin onhan tämä melkoinen soppa.
Kiire siis varastaa elämältä, mutta väliaikaisena voi tuoda mukanaan myös monia hyviä kokemuksia. Tärkeintä on opetella tasapainon löytäminen.
Dare to be lightneer 