Missä mennään, blogi ja elämä?

 Olen blogannut 2000-luvun alusta. Silloin ei tosin ollut blogeja, vaan kotisivujen yhteydessä verkkopäiväkirjoja. Pidin verkkopäivää huushållaamisesta; vanhan rintamamiestalon remonteista ja huushålleskan löytämisestä itsestäni. 

Elämän mullistuessa blogini muuttivat muotoaan, ollen välillä vain yksityisiä kuvapäiväkirjoja, välillä julkisia hyvinvointi- tai sairauspäiväkirjoja. Julkisesti en ole halunnut tilittää asioita, joihin liittyy muita ihmisiä. En siksi, ettenkö kannattaisi avoimuutta ja haluaisi omalla tarinallani valaa rohkeutta ihmisiin, joilla on vaikeuksia. Jatkuvien myllerrysten keskellä on kuitenkin täytynyt keskittyä tärkeimpään: selviytymiseen. Onneksi minulla on ollu itsesuojeluvaistoa, enkä ole tilittänyt kokemuksiani blogiin.

Olen nähnyt miten bloggaamisesta on tullut suosittua, miten se on matkan varrella muuttanut muotoaan ja muokannut kulttuuria. Bloggaaminen on merkinnyt minulle paljon, mutta olen tutkaillut sitä myös ilmiönä. Elämäni eteen tuomien haasteiden aiheuttaessa hankaluuksia omalle bloggaamisen jatkamiselle, on itse blogimaailmakin muuttunut ihan valtavasti. Siitä tuli yhtäkkiä yhteistyökuvioiden ja kaupallisuuden värittämä kenttä, jota en tuntenut omakseni. 

Olen kuitenkin koko ajan pitänyt yllä jotain blogia. Jossain vaiheessa useampiakin. Ne ovat olleet minulle itseilmaisun muoto ja tapa käsitellä sekä elämän eteen tuomia vaikeuksia ja omaa transformaatiota kaiken keskellä. 

Blogini tulevaisuus?

Opintojen ja suurinpiirtein samaan aikaan alkaneen parisuhteen myötä ajankäyttöni muuttui jälleen. Blogille ei juuri ollut aikaa ja se kaiversi minua. Blogi on minulle osa itseilmaisua ja luovutta. Se on myös päiväkirja elämästä. En siis ole todellakaan lopettamassa bloggaamista. 

Muutaman vuoden ajan olen pohtinut blogini tulevaisuutta, minulla on ollut sille ajoittain suunnitelmia ja visioita. En ole kuitenkaan lähtenyt toteuttamaan niitä, koska resurssit niin ajan kuin taloudenkaan puolesta eivät ole sitä mahdollistaneet. Vielä. Visiot ovat eläneet ja elävät yhä. Katsotaan, mihin blogini suuntaa. 

Olen kirjoittanut blogiin oikeastaan koko ajan, kaikkien näiden vuosien aikana. Tänäkin vuonna. En säännöllisesti enkä usein, mutta kuukausittain kuitenkin. En kuitenkaan ole julkaissut kirjoituksiani, koska ne ovat olleet henkilökohtaisia, niihin on liittynyt muita ihmisiä ja ne ovat olleet raskaita aiheita. En halua tuoda blogiin negatiivista energiaa, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö blogini tulevaisuudessa voisi käsitellä myös raskaita ja syviä henkilökohtaisia aiheita. Päin vastoin, voi olla, että tuon vielä esille niitä traagisia kokemuksia ja omaa kypsymistä niiden rinnalla. 

Tänään ja huomenna minä vielä keskityn arjen tärkeimpiin

Juuri tällä hetkellä elämää kuitenkin vielä rytmittää opiskeluideni loppuvaihe. Opinnäytetyöhön sukeltaminen ja opintoihin liittyvä työharjoittelu. Nämä kaksi yhdessä tekevät elämästä tällä hetkellä hyvin hektistä ja rajoittunutta.

Aikaani ja henkistä voimavaraani on vaikea jakaa mihinkään muuhun, sillä minun tulee varmistaa myös, että minussa on kuitenkin jäljellä vanhemmuutta nuorimmaiselleni, menninkäiskorvaiselle, josta on kasvanut upea nuori ihminen. Juuri tässä vaiheessa hän tarvitsee äidin, joka jaksaa, vaikka äitiä näennäisesti tarvitaankin yhä vähemmän. Juuri nyt minun roolini on olla paitsi unelma-ammattiinsa opiskeleva aikuinen, niin myös jaksava vanhempi, joka puhaltaa ilmaa kauniiden ja vielä jossain määrin elämän tuoksinaan niin kovin kokemattomien siipien alle, jotta ne kantavat. 

Läheiset ihmiset ovat ikävällä tavalla lisänneet kuormitustani ja toisaalta jättäneet minut hyvin yksin kantamaan arkea. Niin nyt kuin kaikkina näinä muinakin vaikeina vuosina ja koettelemusteni keskellä. Siinä on ollut sulattelemista, mutta ymmärrän toki, että tänä päivänä harva ihminen haluaa panostaa yksipuoliseksi kokemaansa ihmissuhteeseen; jos toisen aika ja energia menee toisaalle, harva jaksaa uskoa, että tuki, turva ja olemassaolon ilmaisut voisivat tulla palkituksi sitten siinä tarinan seuraavassa kappaleessa. Läheisten tapa olla vuorovaikutuksessa tai rangaista minua siitä, etten riitä heille, saa minut tuntemaan itseni hyvin yksinäiseksi.

Minulla on vielä paljon annettavaa. Mutta juuri nyt minä keskityn vielä saattamaan unelmani, opintoni, maaliin. Pitämään itseni jonkinlaisessa balanssissa, löytämään uuden hyvinvoinnin kehyksen keski-ikäisen naisen elämässä ja ottamalla aikaa palautumiselle, joka on edellytys niin minun kuin läheistenikin hyvinvoinnille. Ja ollakseni tukena nuorimmaiseni tärkeässä elämänvaiheessa.

Kuullaan! Täällä blogissakin. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s