Uusien versojen kevät – vaiko ahdistavaa raiskattua maata

Elämässä ei mikään muu ole niin varmaa kuin muutos. Nopeasti kyllästyvänä ihmisenä pidän muutoksista, mutta kyllähän sitä toivoisi, että muutosten tahti ei kuristaisi ja että saisi itse olla niiden ohjaksissa.

Tällä hetkellä muutostahti elämässäni on aivan järkyttävän hengästyttävä. Taustalla maailma murtuu ja muuttuu todella nopeaan tahtiin. Aivan kuten oman elämän olosuhteetkin. Aamulla asiaa pohtiessani ajattelin, että kunhan tästä taas selviän, pyrin rakentamaan tulevaisuuttani siten, että pystyn olemaan itse paremmin ohjaksissa. Niin hyvin, kuin se vain on mahdollista.

Elämää ei voi kontrolloida, siihen harhaan en enää ikinä elämässäni halua kuristautua, mutta en halua olla myöskään tilanteessa, jossa arki roikkuu yhden kortin tai toiveen varassa.

Omavaraisuus ja ”minuuden kotivara”

Elämääni noin viidentoista vuoden ajan määritelleet epänormaalin rankat, pakottavat muutostilanteet, jotka eivät ole olleet oman toiminnan seurausta tai millään tapaa hallittavissa, ja joiden suhteen minun on ollut aivan pakko olla se henkilö, joka taistelee perheen selviytymisen puolesta, on johtanut siihen, että en ole voinut vaurastua ja kerätä taloudellista turvaa pahan päivän varalle.

Tähän asti olen ajatellut taloudellista ja sosiaalisiin verkostoihin liittyvää turvapohjaa, mutta tänä keväänä oivalsin, että tärkein on kuitenkin se pohja, jota olen kuin olenkin rakentanut kaikkien näiden vuosien aikana: henkiset voimavarat, jotka eivät ole riippuvaisia yhtään mistään muusta kuin henkisten ja fyysisten voimavarojeni tuntemisesta.

Olen toki tehnyt ”elämänturvaamiseen” liittyvää työtä siitä lähtien kun jäin leskeksi. Taloudellisten tai sosiaalisten turvaverkkojen rakentamisen tahti on vain ollut todella hidasta aina suurempien ja yhä suurempien kriisien vyöryessä eteeni. Kertyneet varakassat olen joutunut käyttämään useaan otteeseen matkan varrella. Esimerkiksi ollessani esikoiseni kanssa kantasolusiirrossa ulkomailla.

Olen sinnikkäästi ryhtynyt keräämään aina uutta ”kriisikassaa” tilanteen korjauduttua, mutta en ole pystynyt yksinhuoltajana keräämään riittävän suurta pottia, jotta olo olisi turvallinen taloudellisessa mielessä. Samoin ihmissuhteiden rakentamisessa on ollut haasteita: kerään vierelle kulkemaan valo- ja energiavarkaita, jotka katoavat siinä kohtaa, kun minä kaipaisin tukea ja valostani ei riitä ammennettavaa.

Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin rohkeasti kohdannut ihmisiä ikävistä kokemuksistani huolimatta ja olen todella kiitollinen siitä, että olen selviytynyt myös taloudellisesti erilaisista todella tiukoistakin paikoista, kun on ollut, mistä ottaa.

Itsensä kehittäminen ja tulevaisuus – voiko ammatillista tulevaisuutta pedata?

Opintoni ovat osa tulevaisuuden rakentamista. Halusin laajentaa ammatillista työkalupakkiani ja mahdollistaa tulevaisuudessa alan vaihdon tai laajemmat mahdollisuudet työtehtävien suhteen. Se oli yksi syy, miksi lähdin opiskelemaan visuaalisen viestinnän tutkintoa. Pandemiatilanne tosin teki ison juovan todellisuuden ja sen tulevaisuuden vision, millaiseksi opiskelua ja opintojen jälkeistä elämää mahdollisuuksineen olin kuvitellut, välille.

Ihan suoraan en graafikoksi pysty näillä opinnoilla hyppäämään, se on selvää. Mielessäni on ollut sanoittaa itselleni osaamiseni ja miten aikaisempi työelämäni tukee uudenlaisia työtehtäviä, joita opinnot omalta osaltaan mahdollistavat, mutta arvaa onko ollut aikaa tai riittävän seesteistä hetkeä tämänkään työn tekemiseen? Opinnäytetyönkin olen siirtänyt suosiolla keväältä kesään/syksyyn, koska raudanpuute ja nämä ympäriltä romuttuvat rakennelmat ovat aiheuttaneet niin suurta stressiä, että opparista en ota tähän päälle enää yhtään lisää stressiä.

Työelämä keväällä 2020

Tämä viikko alkaa näköjään työtaistelun parissa, eli ICT-alan toimihenkilönä olen lakossa, vaikka en haluaisi olla. Taloudsesti tilanne aiheuttaa aivan valtavaa stressiä, samoin tietoisuus siitä, että lakon aikana kukaan ei tee mun töitä ja ne on edessä sitten lakon päätteeksi. En kuitenkaan tässä maailmantilanteessa uskalla toimia rikkurina, koska en tiedä mikä työni lähitulevaisuus ylipäätään on. ICT-alan aspa-maailmassa haluan tukea sitä, että joku huolehtii työntekijän eduista, sillä työnantajat tällä alalla eivät sitoudu työntekijään ja työntekijän taloudelliseen varmuuteen, minkä näkee vuokratyövoiman yhä runsaammasta käytöstä.

Tällä hetkellä ainoa varma asia on se, että omaa työtehtävääni ollaan muutosneuvotteluissa siirtämässä toiseen yksikköön, mutta käytännössä ei ole mitään tietoa mitä se tarkoittaa ja saanko itse mahdollisuuden siirtyä työtehtävän mukana.

Toivoisin, että saisin vihdoin mahdollisuuden siirtyä asiantuntijaduunini kanssa asiakaspalveluympäristöstä asiantuntijaduunia tukevaan ympäristöön. Toivoisin myös, että asennettani ja osaamistani arvostettaisiin myös tittelin ja siihen liittyvän taloudellisen korvauksen muodossa ihan konkreettisesti. Mahdollista tässä tilanteessa on myös jäädä työttömäksi ja ajatuksena se ahdistaa tällä hetkellä ihan valtavan paljon, koska olen rakastanut duuniani ja se on opintojeni mukana muokkautunut yhä enemmän tukemaan omaa urakehitystä.

Vaikka en graafisen suunnittelijan hommia nykyiseen työhöni pysty sisällyttämäänkään, opiskelemani UX, UI, CX ja käyttäjälähtöisen suunnittelun opit auttavat muotoilemaan tekstejä verkkosivuille ja pystyn toiminaan yhä täysivaltaisemmin myös niissä CX-projekteissa, joissa saan olla mukana. Tämä on ollut tosi mielekäs suunta työtehtävässäni. Ennen muutosneuvotteluiden alkamista olin innoissani visioista, joita itsellä työhöni liittyen oli. Siihen toki saattoi sisältyä myös ajatus, että työtehtävän kanssa voisi siirtyä joskus luontevasti sellaiselle osastolle, jossa virtuaalitiimitkin ovat ja joissa olisi mahdollista urakehitykseen jossain vaiheessa. Mutta nyt näissä muutosneuvotteluissa minulla ole minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu ja miten juuri minulle käy. Tiimissäni on muitakin ihmisiä ja tämä muutos koskee meitä kaikkia. Työtä ei kuitenkaan tässä positiossa riitä kuin ehkä kahdelle.

Elämä pistää jatkuvan muutoksen soppaan vähän ekstraa päälle

Tähän päälle se tosiasia, että odotan parhaillaan kuumeisesti leikkausaikaa, jotta raudanpuute joskus hellittäisi, niin muuttuvia tekijöitä on taas runsain mitoin. Leikkausaikaa on turha odottaa ihan lähiaikoina sairaanhoitajien työtaisteluiden johdosta, mikä harmittaa itseäni todella paljon – taas yksi huonosti ajoittuva asia elämässäni. Ansaitsisin jo mahdollisuuden saada terveystilanne paremmalle tolalle. Olen tehnyt raudanpuutteen aiheuttaman työkyvyttömyysriskin suhteen itse kaiken mahdollisen. Tilanne kuitenkin vaatisi nyt sen, että pääsisin eroon kohdussa aggressiivisesti kasvavista, runsaista ja kookkaista myoomista, jotka aiheuttavat megalomaaniset kuukautiset ja siten tekevät rautavaraston kasvattamisesta mahdotonta. Suolistoni ei myöskään kestä yrityksiä ylläpitää rautalisällä sitä tasoa, jolle rautavarasto on kertynyt. Työttömänä leikkauksen odottaminen ja siitä toipuminen taas olisi pitkään este työn hakemiselle. Miksi kaikki meneekin aina näin ristiin?

Kaiken keskellä jatkan tätä vuotta ilmeisesti jälleen uusioimpi-moodissa, sillä en ole saanut missään vaiheessa Jyrinäparralta tukea ja ymmärrystä valtaisaan väsymykseen, saati sitten parin edellisen vuoden ajankäyttööni, jossa opiskelu ja opiskelun ja työelämän yhdistäminen vei minulta ajan ja energian. Häneltä ei riittänyt myötätuntoa ja ymmärrystä voimavarojeni vähyydelle, yhteisen ajan puutteelle ja visiolleni paremmasta tulevaisuudesta. Matkan varrella yritin avata hänelle sitä, miten lyhyt aika tämä loppujen lopuksi elämässämme olisi, mutta hänen visiointikykynsä ei yltänyt tuleviin aikoihin tai muuhun kuin oman lyhytaikaisen, välittömän ja omanapaisen tyydytyksen saamiseen.

Minä taas koin, että en saanut tässäkään suhteessa turvassa väsyä, sairastua tai olla heikko. Tämä ei aiheuta varsinaisesti katkeruutta, nieleskelin karvasta pettymystä jo pitkän tovin, mutta enemmänkin tämä avasi silmäni – vihdoin!

Tämän kevään olen reflektoinut omia valintojani, omaa tapaani toimia sekä käytännössä että vuorovaikutuksen tasolla, ja olen oivaltanut monia asioita traumataustaani liittyen. Elämän palapelissä olen hahmottanut niiden oleellisten palapelin palasten merkitystä, niiden suhdetta toisiinsa ja niiden merkitystä tulevaisuuteeni. Kun ajattelen tätä, vatsanpohjassani lepattaa perhosia. Uskon, että tulevaisuus on parempi, tapahtui olosuhteissa mitä tahansa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s