Juoksin tukka putkella aika monta vuotta.
Viime viikonloppuna oli hetki, jolloin ehdin pysähtyä sillä tavalla, että mikään tekemätön ei roikkunut painona takaraivolla. Luin kirjaa ”Uuvuksissa”, joka kolautti aika monta loppuun ajattelematta jäänyttä ajatuksen tynkää tajuntaan. Palaan tuohon kirjaan seuraavassa postauksessa.
Tsunamivuosien jälkeen uppouduin joiksikin vuosiksi ihanaan työmaailmaan aivan totaalisesti. Samaan aikaan jouduin selviytymään uusiofuusioelämän jälkeisestä turbulenssista yksin, ilman tukiverkostoja, kaikkine siihen liittyvine omine haasteineen. Työ antoi kuitenkin elämään virtaa ja olin niin sanotusti työn imussa ja menossa elämässä vahvasti eteenpäin.
Varsinkin vuosi 2016 oli ihan hullu vuosi. Lopulta jouduin painamaan eteenpäin väkisin, vaikka tunnistin itsessäni levon tarpeen. Tapahtui kaikkea ihanaa ja mielenkiintoista työn tiimoilta, enkä halunnut jäädä niistä asioista paitsi.
Ja sitten alkoi ne YT-rumbat, joiden vuoksi piti yrittää olla skarppina.
Samaan aikaan karsin elämästä viimeisiäkin rippeitä kaikesta ylimääräisestä. Energiaa vieviä asioita ja ihmisiä. Oikeastaan siinä karsiessa meni lähes kaikki työn ulkopuoliset sosiaaliset kontaktit ja harrastukset.
Olin astumassa vahvasti uuteen, sillä sen vanhan pystyin silloin viimein jättämään taakse. Sen, joka nakersi mun viimeisetkin voimavarat, vei rahat, terveyden, ilon ja unelmat. Tunsin uusien tuulien pyyhkäilevän poskiani, mutta pitkään elämä pidätteli minua vielä oven välissä.
Pakkopysähtyminen tuli vasta viime vuonna. Kun loppui kehosta rauta ja voimat. Samaan aikaan ne viimeisetkin rippeet vanhasta elämästä revittiin irti.
Toisaalta sain samaan aikaan opintojen myötä palata siihen minuimpaan minuun, jolle visuaalisuus on tapa elää ja luovuus elämän eliksiiri.
Elämä on kyllä jännä laji, kun sille antautuu.
Vuosi sitten kohtasin melko yllättäen elämäni rakkauden. Hän on nyt tässä, läsnä mun elämässä.
On ihmeellistä kohdata se sielunsa kadoksissa ollut puolikas, ihminen, joka loksahtaa paikalleen, niin kuin olisi aina kuulunut olla. Siten miten sen on aina tiennyt, että pitäisi olla, mutta tähän asti on ollut vain kaipuuna kipunoitseva tyhjyys. Ja nyt pois on yksinäisyys ja ikävä.
En tiennyt, että rakkaus voisi olla ja tuntua tältä.
Jos sulla on elämässä juuri nyt vaikeaa, yritä vaan jaksaa, sillä se on todennäköisesti väliaikaista. Edessä voi olla vaikka mitä ihanaa!
Dare to be lightneer 