Uusi Valo koittaa

Olen rämpinyt hämärällä suolla, viimeisillä voimavaroillani pitänyt katseeni kuivalla maalla, keskittänyt energiani raajojen nosteluun. Vaikka edellisessä lauseessa saattaakin olla draamalisää, oikeasti olen mennyt eteenpäin pitkässä putkessa, joka ei ole ollut kaikista helpoin edettävä. Eteenpäin on mentävä. Ja minähän menen. Tavoitteena on ollut tietenkin saada opinnot päätepisteeseensä ja opinnäytetyöni valmiiksi. Se ei ole ollut ihan kevyttä puuhaa yksinhuoltajan arjessa oman työn ohella.

Opinnäytetyö on viimeistä silausta vaille valmis. Jotta saisin riittävästi palautumisaikaa, tein alkuvuoden 60% työaikaa. Aikataulutin tekemiseni opiskeluajoilta tuttuun tyyliini ja sain kuin sainkin valmista määräpäivään mennessä. Tavoite oli, että opinnäytetyössä jää vain viimeistelyt ja kielenhuolto huhtikuulle, jolloin palaan normaaliin työaikaan. Ja huomisesta lähtien on ihanaa palata normaaliin työaikaan. Pidän työstäni ja haluan pysyä ajantasalla kaikesta tarpeellisesta. Se, että hommat venyy ja to-do -lista kasvaa, ei sovi minulle.

Kurkistus opintojen alkuun ja vähän sen loppuunkin

Etsiessäni erästä kuvatiedostoa, törmäsin opintojeni alkuvaiheen kurssistöihin. Muistaakseni 2017 aloitin avoimen AMK:n visuaalisen viestinnän perusteet Muotsikassa. Silloin vielä ei tavoitteena ollut visuaalisen viestinnän tutkinto-opiskelu, vaan työkalujen hankkiminen silloiseen työhöni, sen osa-alueeseen, jossa oli mahdollisuus tehdä sisältöjä.

Oheisessa kuvassa on kännykkänäpsy ensimmäisiltä kursseilta ihanassa vanhan Muotsikan taidesalissa. Muistaakseni tuossa piti luoda uusi kuva kolmen erilaisen ja eri tyylejä edustavan taideteoksen pohjalta.

Muistan tuon ajan elämässä pitkän pimeyden jälkeisenä uuden sarastuksen koitteena. Olin suunnitellut vuosikausia opiskelemaan lähtöä, mutta erinäiset haastavat ja traagisetkin elämäntilanteet aikuisiän perheessäni eivät olleet sallineet tätä. Tartuin tilaisuuteen kiinni, kun olin haudannut lapseni ja uusiofuusiokatastrofin palavat rauniot. Taiteellisen työn parissa sain kosketuksen vuosien saatossa kadotettuun ja maanrakoon tallottuun minään. Se oli puhdasta terapiaa, mutta antoi myös niitä työkaluja. Halusin myös testata, miten korkeakouluopiskelu sujuisi. Sujuihan se, ja jatkui tutkinto-opiskelun merkeissä, vaikka visuaalisen viestinnän ja AMK:n opinnot ovatkin hyvin käytännönläheisiä, opintoihin kuului myös teoriaa ja tietty tieteellinen kehys.

Loppuvaihe opinnoissa on ollut yhtä innostava ja minuutta ruokkiva. Keskittymistä opiskelun tuomaan iloon häiritsi toki ihmissuhteisiin ja toimeentuloon liittyvä huoli ja tarve pitää työpaikasta kiinni. Työssäkin piti saada aikaan ja lunastaa niitä lupauksia, joita itseni kehittäminen oli työpaikalla tuonut eteeni. Opinnäytetyön pusertaminen kasaan on kuitenkin kieltämättä ollut yhtä helvettiä. Ja innostavaa, todellakin! Innostuksen liekki voi olla helvetillinen. Tällaiseen työhön pitäisi saada keskittymisrauha ja aikaa ensin vain tutkimiselle ja sitten sille luovalle prosessille. Nyt jouduin jakamaan luovan prosessin ja kognitiivisen kapasiteetin sekä uuden työn ja kotiarjen, että lopputyöni kesken. En suosittele sitä todellakaan kenellekään.

Taideinspiraatio ja uuden valon sarastusta

Vuokrasin vuoden alusta varasto- ja työtilan. Opinnäytetyöni tekemistä on ajanut eteenpäin myös ajatus siitä, että sen jälkeen minulla on aikaa puhtaalle taiteelliselle inspiraatiolle. Varmistin sen tuolla tilan vuokraamisella ja samalla sain tilaa tavaralle, jonka aion vihdoin alkaa käymään läpi, mutta se on toinen tarina se ja siihen liittyy myös kirja-aihion todeksi muuttaminen. Se kirjan kirjoittaminen vaatii myös oman hetkensä, paljon pohjatyötä ja sille sallivat olosuhteet. Sen aika ei ole vielä.

Opiskelusta vapautuvalle ajalle on siis lupeissa älyvapaata maalaamista. Lukkojen avaamista pensselin ja paperin kera, vanhan maalaavan ja piirtävän minän rapsuttelua kaiken kuonan alta. Ja tähän en halua sotkea arvostelua, itsekritiikkiä tai suorittamista. Siksi kodista erillään oleva tila, jonne siirtyminen vie oman aikansa, tuntuu hyvältä ajatukselta.

Pimeän suoritusputken päässä näkyy siis valoa. Sitä tarjoiltiin tähän sunnuntaiaamuun yllättäen myös Yle Areenassa eteeni tulleen Minua kiinnostaa valo -kuunnelman muodossa (poistuu 2.4.2028). Kuunnelma kertoo Elin Danielson-Gambogista, suomalaisesta taidemaalarista, joka painiskeli aikakaudelleen kuuluneen naisten arvottamisen ja väheksymisen kanssa. Kuunnelma on todella lämminhenkinen ja ihastuttava. Pidin erityisesti sen äänisuunnittelusta. Tarina itsessään oli minulle tuttu, ja todella voimauttava muutaman vuoden takaiselta raskaalta aikakaudelta, jolloin kuuntelin sen kesäauringon paistaessa pitkien yksinäisten kävelylenkkieni aikana.

Elämänkerta Elin Danielson-Gambogista nimeltään Niin kauan kuin tunnen eläväni (Salla Leponiemi) oli henkilökohtaisesti ravisuttava. Miten ihmistä koetteleekaan tuo luomisen palo. Miten toisilla onkaan siihen lahja, joka ei kuitenkaan koskaan jostain syystä saa sille kuuluvaa arvostusta. Miten elämä ja sen satunnaiset tapahtumat voivatkaan muuttaa kulkusuuntaa polulla. Miten rohkeus ja palo vievät eteenpäin ja miten kateelliset ihmiset haluavat varastaa omaehtoiselta ihmiseltä tuon hänen ympärilleen säteilevän Valon jopa teoin, jotka pyrkivät tuhoamaan kyseisen Valonkantajan. Ja Italia. Voi niin, se Italia ja Italian valo! Asioita, jotka saivat sieluni versomaan, tuskastumaan, virkistäytymään ja myös niin samaistumaan.

Kirja ja kuunnelma jättivät minuun vahvan jäljen. Kuinka ihmeessä juuri tänään, kun eilen pohdiskelin tuota aistimustani uuden Valon sarastuksesta, sattuma (tai johdatus) toi eteeni tuon kuunnelman? Joka inspiroi jättämään tämän jäljen tänne kuihtuvaan blogiini. Joka vahvisti minua. Jonka asiosta vielä tänään jaksan käydä lisäämässä sen viimeisen pisteeni opinnäytetyöhöni.

Oi elämä, olet ihme.
Valo, olet kaiken edellytys – silloinkin kun olemme sielun pimeässä yössä.