Dare to shine!

Kevään Ananda-lehti tarttui vihdoin käteeni, kun sain avoimen amk:n työn alla olleen viimeisen kurssin pakettiin.

Energiani on ollut töiden lisäksi täysin sitoutuneena tuohon kurssiin semiotiikasta – sekä tekeillä olleessa Portfoliossa – niin etten ole voinut keskittyä lukemaan tai tekemään juurikaan mitään muuta pitkäjänteisyyttä vaativaa.

Olen työstänyt kurssia ja portfoliota alitajunnassa koko kevään. Onneksi olen oppinut, että eteenpäin puskeminen ei välttämättä edistä asioita. Tällä kertaa myös annoin asioille rauhan edetä omaan tahtiinsa, tiesinhän kuitenkin deadlinet ja aikataulujen suunnittelu sinänsä on mulla hallussa.

Kännykällä ikuistettu ihana hetki terassilla Ananda-lehden artikelin parissa

Ikuisen hymyn jäljillä

Anandan artikkeli kaiken kaunistavasta rakkaudesta ja ilosta elämässä puhutteli minua suuresti.

Ihminen etsii usein rakkautta ja onnea ulkoisista asioista, olkoonkin ne sitten vaikka toisia ihmisiä tai jumalia. Ne on toki hyviä lähteitä elämän onnellisuudelle ja ihanassa rakkaudellisuuden tunteessa kellumiselle – ainakin verrattuna tavarahumalaan. Ihmisen elämän merkitys ja onni rakentuu osin juuri yhteisöllisyyden kautta.

Totuus on kuitenkin, että onnellisuus ja kaiken kattava ilo elämässä ei ole mahdollista, ellei sitä rakkaudellisuuden tunnetta koe ihan vain omassa itsessään ja olemisen sietämättömässä keveydessä.

Kirjoitin aikaisemmin blogissa Onnellisuuden tavoittelusta ja siitä, että
Onnellisuuden perässä ei kannata juosta. Tämä artikkeli jotenkin nyt täydensi tai tiivisti näkemystäni onnellisuudesta. Kyse on loppujen lopuksi aika yksinkertaisesta asiasta. Sisäisestä oivalluksesta ja huomion kohdistamisesta.

Lue myös: Onnellisuuksien oivaltaja – mitä tiede kertoo onnesta.

Alun perin oli vain Jumala ja hänestä hullaantuneet viisaat, joita vähemmän viisaat pyrkivät jäljittelemään tullakseen yhtä onnelliseksi.

Ananda-lehti 1/19

Elämä on ihan jumalaista

Artikkeli kertoo bhaktoista, Bhakti-joogalle ja jumalalliseen rakkaudellisuuteen omistautuneista ihmisistä.

Artikkelin mukaan bhaktien ”Jumalan rakastamisessa” kyse ei ole siitä, että palvotaan jotain ankaraa, kaukoavaruudessa istuskelevaa parta-äijää, vaan että Jumala on nimitys itse elämälle. Se lävistää ihan kaiken ja sen ytimessä on ns. ykseyden kokemus. Jumala, jota kohtaan he omistavat koko rakkaudellisuutensa, on hyvyys ja kauneus meissä kaikissa ja kaikkialla.

Bhakti-asenne on yleismaailmallinen, se ei liity uskontoon, joogaan saati intialaiseen elämäntapaankaan. Historian hahmo nimeltä Jeesus kantoi myös bhakti-asennetta.

Puhdas rakkaus on irti uskonnoista

Artikkelissa vihjaillaan, että itseasiassa jokainen maailman uskonnoista on syntynyt siitä, että tämän kaltaista rakkauden tunnetta kokevat ihmiset ovat kokoontuneet yhteen jakamaan onnellisuuden kokemusta.

Uskonnon syntymisen myötä samalla kuitenkin katoaa usein juuri se ydin, eli puhdas rakkaus kaikkeuteen. Se, joka ei ole sidoksissa tai riippuvainen mistään uskonnosta, jumalasta tai teoista.

Jos uskonnollinen yhteisö vaatii meiltä mahdottomia suorituksia tai runnoo meitä päin valmista ja muuttumatonta palapelialustaa, jonka koloihin emme sahaamatta sovi, ei ole mikään ihme, jos kehitämme allergian uskonnollisuutta kohtaan.

Ananda-lehti 1/19

Bhaktin valaisema guru opettaa esimerkillään. Hän on soihtu pimeällä tiellä, tsemppari, lohduttaja, ilojen ja surujen ymmärtäjä, parantavan kärsivällisyyden lähde ja tuputtamaton neuvoja.

Ananda-lehti 1/19

Guruista guruin on valo

Tänäkin päivänä näitä onnellisuudesta juopuneita putkahtelee esille. Aika useinkin havaitsen tätä joogan tai henkisen kehityksen piireissä.

Tallaiset ihmiset tuppaavat saamaan peräänsä ”fanilauman”. Tähänhän perustuu myös guru-ilmiö. Ilmiöön piiloutuu myös ongelma: mistä guru saa voimansa? Riittääkö hänellä enää aikaa oman sisäisen rakkaudellisuuden – voidaanhan sitä myös jumalasuhteeksi kutsua – vaalimiseen vai alkaako hän vaalia ulkoista mainetta ja käyttää sitä hyväkseen?

Todelliselle bhaktille merkityksellistä on juuri se oma sisäinen ilo ja valo, oma jumalasuhde – siis yhteys siihen maailman lävistävään kaikkeuden kauneuteen. Todellinen bhakti mitä suurimmalla todennäköisyydellä ”kätkee” onnellisuuden lähteensä, pitää sen itsellään julistamatta, ei antaudu gurukulttien palvottavaksi.

Hänet kuitenkin tunnistaa valosta; hän valaisee pimeällä tiellä kanssakulkijoitaan ja hänestä huokuu jotain salaperäistä onnellistavaa ihanuutta.

Valonöörillä ja bhaktilla näyttäisi olevan paljon yhteistä.
Jään pohtimaan tätä.